Aurinko häikäisee. Lapualainen Pauli Perälä, 67, kävelee Vanhan Paukun kulttuurikeskuksen piha-alueen läpi. Hän etenee nollapisteessä, joka muutti kaiken. Tulevaisuus romahti silmänräpäyksessä. Mies putosi mustaan aukkoon.
– Olen siitä selvinnyt. Luonteeni on sellainen, että torjun kaikki huonot asiat. Silloin tällöin tulee mieleen, että miksi minulle kävi näin.
Perälä ei ole katkeroitunut.
– Kenelle pitäisi olla? Elän tätä päivää. Kiitän heitä, jotka auttoivat.
Kaksi lukua kohtaa ensimmäisen ja viimeisen kerran. Lapuan patruunatehtaan lataamon räjähdyksessä kuoli 40 ihmistä. Yhdestä Suomen rauhanajan historian tuhoisimmasta onnettomuudesta on kulunut keskiviikkona 40 vuotta.
Perälän katse osuu kelloon patruunatehtaan museossa. Viisarit ovat pysähtyneet aikaan 7.42. Sillä hetkellä nuori mies menetti Leila-vaimonsa pääsiäisviikon tiistaiaamuna 13. huhtikuuta 1976. Äitiään jäi ikävöimään viisivuotias Ari-poika.
Yhä Perälä herkistyy. Aina joskus hän piipahtaa museossa.
– Käyn katsomassa näitä lehtileikkeitä onnettomuudesta. Hiljennyn.
Puoliso oli kuollut yhtäkkiä, mutta Perälän alitajunta ei sitä hyväksynyt.
– Aika pitkään piti katsoa taakseen, jotta jos hän tulisikin sieltä... Vaikka hänet oli jo haudattu.
Mies myös muuttui.
– Osaan antaa paremmin arvoa kaikille asioille. En valita pienistä.
Perälän nykyinen vaimo osaa katsoa miehensä lävitse. Hän on vihjannut, että Perälä ei ole surrut kunnolla. Jokin möykky lymyää eläkeläisen rinnan alla.
– Kyllä itku joskus tulee, ei voi mitään. Käsittelimme yhdessä asiaa. Minun pitäisi kaivaa ne asiat esille ja puhua, puhua ja puhua. En ole kuitenkaan sellainen. Olen mielestäni selvinnyt tämän yli.
Heti katastrofin jälkeen Perälä ei saanut ammattiapua mistään.
– Kun tunnistin vaimoni sairaalan kellarissa, lysähdin. Hoitaja kysyi, että onko hätä ja toi yhden tabletin. Se oli sitä kriisiapua.
Perjantaina aamupäivällä 28-vuotias Perälä siivosi kotonaan. Ovelle ilmestyi sosiaalitoimiston nainen.
– Hän sanoi, että täällä ei taidetakkaan tarvita apua. Sitten hän poistui.
Avustusrahaston käyttö ei saa Perälältä kiitosta.
– Olen oman kantani takana. En ole liikaa saanut, mutta ilman niitäkin rahoja on pärjätty. Poikani on saanut, en sitä kiellä.
Perälän mielestä alussa oli tärkeintä, että pääsi puhumaan.
– Veljeni tuli luokseni. Muutaman tunnin keskustelu helpotti.
Perälä miettii hetken.
– Ei toinen voi tulla kuitenkaan sanomaan mitään muuta kuin, että koita kestää...
Iloinen luonne ja ulospäinsuuntautuneisuus auttoivat Perälää eteenpäin. Aluksi mies linnoittautui kotiinsa pariksi viikoksi.
– Sitten jalkapalloporukka tuli ja veti minut sieltä pihalle. Myös teatteri on pitänyt minut pinnalla, harrastenäyttelijä sanoo.
Perälän piti myös luotsata poikansa äkillisen käsittämättömän tilanteen yli.
– Hän kyseli, koska äiti tulee kotiin. Silloin hän alkoi tajuta, kun heitimme kukan hautaan. Silti hän vielä kysyi, että tuleeko äiti kotiin. Nyt Ari elää Valkeakoskella oman perheensä kanssa.
Perälä sai apua siskoltaan.
– Hän otti poikaani yökylään. Olin nuori ja halusin myös mennä.
Onnettomuusaamuna Perälä teki töitä Lapuan Autokeskuksessa. Hän oli hakenut tavaraa Seinäjoelta.
– Istahdin esimieheni viereen. Samassa pamahti.
Perälä pomppasi ylös ja ajoi Paukun portille.
– Olin siinä ensimmäisenä. Sieltä juoksi mies vastaan ja huusi: "Älä Pauli mene. Siellä voi vielä räjähtää."
Perälä näki tuhon jäljet. Toivo eli kuitenkin, että vaimo olisi pelastunut.
– Seitsemän kertaa kävin sairaalassa Seinäjoella.
Onnettomuus yllätti Perälän. Leila-puoliso ei ollut koskaan kammonnut mennä töihin. Mitään ei ollut sattunut.
Perälä oli vieraillut tehtaassa. Siellä hänen sisimpäänsä oli hiipinyt outo pelko, vaikka mies ei tiennyt, mitä pitäisi pelätä.
– Olihan se sellainen jännä ja salaperäinen paikka. Sitä kunnioitti. Ei halunnut missään nimessä koskea mihinkään, ettei sattuisi mitään.
JARI KARJANMAA