Huhtikuu leväytti ovensa selälleen, vapautti valon pitkästä pimeän otteesta. Ja kesäaikaan siirtyminen toi iltoihin vielä lisää valoa. Syysihmisen tekee mieli kaivautua sängyn pohjalle ja vetää peitto naamalle. Eräs keväästä nauttiva ystäväni kysyi, miksi te syksyä rakastavat ette pidä lempivuodenajastanne samanlaista meteliä kuin me pidämme omastamme.
En ollut tullut koskaan tuota tarkemmin ajatelleeksi, mutta johtuisiko siitä, että meitä on niin paljon vähemmän. Vai emmekö vain halua käytöksellämme masentaa syksyn muutenkin masentamia. Minä en kyllä ole niin kiltti ihminen, ettei joskus tekisi mieli, muista välittämättä, hihkaista: Tervetuloa syksy!
Keväät tuovat aina mieleeni T.S. Elliotin pitkän Autiomaa-runon tunnetuimman kohdan: ”Huhtikuu on kuukausista julmin, se työntää sireenejä kuolleesta maasta, sekoittaa muiston ja pyyteen, kiihottaa uneliaita juuria kevätsateella.” En muista mistään nähneeni tai kuulleeni, miten asiantuntijat ovat tätä kohtaa tulkinneet, mutta minä tulkitsen niin, että kevät yrittää saada meidät, valon masentamat, piristymään, kiskomaan nenämme savesta ja avaamaan mielemme auringolle ja ilolle.
Helppoa se ei ole. Olen yrittänyt monta kertaa, päättänyt talvihankien aikaan, että en anna valon lisääntyessä alakulon ja väsymyksen ryömiä nahkoihini. Kerta toisensa jälkeen olen joutunut pettymään itseeni, vaikka teroitan mieleeni, että kun olen saanut elää näin kauan, minun pitäisi iloita jokaisesta vuodenajasta. Osaisinko aloittaa nyt, tänä keväänä, joka muutenkin on muuttanut niin paljon.
Menetin pitkäaikaisen seinänaapurini. Vielä paljon enemmän menettivät hänen läheisimmät omaisensa ja ystävänsä. Kuolema ei kysynyt vierailulleen lupaa vaan yllätti jokaisen. Korkeasta iästään huolimatta naapurini oli ollut aika hyvinvoiva ja henkisesti vireä.
Kun vähän aiemmin näin hänet viimeisen kerran, hän tapansa mukaan jutteli iloisesti. Sovimme, että käväisen lähipäivinä luonaan kaffittelemassa. Meillä oli sellainen tapa, silloin tällöin. Istuimme keittiön pöydän ääressä vastatusten ja juttelimme, hän vilkkaana savolaisena enemmän kuin minä hidas ja pidättyväisempi eteläpohjalainen. Tärkein puheenaiheemme oli ikkunasta näkyvä luonto: pihapiiri ja metsikkö ja linnut ja oravat. Kun hyvin sattui, orava kipitti raja-aidalle jyystämään siihen kiinnitetyistä poronsarvista tarvitsemiaan ravinteita. Tasaista hiomista muistuttavaa ääntä oli hauska kuunnella.
Naapurini oli todellinen kevät- ja kesäihminen. Kasvatti ja hoiti kukkasiaan. Seurasi jo näihin aikoihin, miten perennat ja pensaat alkoivat toipua talvesta, ja muuttolinnut palasivat ja täyttivät laulullaan tienoon. Nyt seuraan kevään tuloa kissani kanssa omasta ikkunastani. Kun menen terassille, kuulen, miten orava naapurissa hioo poronsarvia, samoin kuin ennen.
Aikanaan ääni lakkaa kuulumasta, ja naapuriin ovat muuttaneet uudet asukkaat. Vain muistot ovat jäljellä entisestä. Joku ajattelija on sanonut, että me elämme vielä kuoltuammekin niin kauan kuin joku meidät muistaa. Paljon riippuu meistä itsestämme, miten kauan meidät muistetaan.
Mirja Kuivaniemi
Kirjoittaja on kirjailija Seinäjoelta.