Xanadu. Ohjaus Pauliina Salonius. Seinäjoen kaupunginteatterin ensi-ilta Törnävän kesäteatterissa 8.7.
Xanadu jatkaa Törnävän hyvien esitysten sarjaa varsin tyylipuhtaalla suorituksella.
Parasta on, ettei se muistuta tippaakaan aiempien vuosien tuotantoja, vaan tarjoilee aivan oman, kesäteatteritunnelmiin muljahtavan maailmansa.
Tarinassa kreikkalainen jumalolento, mystinen Kleio, matkustaa Olympos-vuorelta Los Angelesiin ja rakastuu Sonnyyn, tavalliseen kuolevaiseen, mikä on jumalilta ankarasti kiellettyä.
Tästä käynnistyy viihdyttävä boogie, johon sekoittuvat aikaa myöten niin rullaluistindisko kuin kaikki antiikin muusat aina ylijumala Zeusta myöden.
Pauliina Saloniuksen ohjaus pistää yleisön näyttelijöiden taskuun heti ennen kuin show edes kunnolla alkaa. Se on viisasta, koska Xanadu starttaa kaikesta huolimatta vähän verkkaisesti, asioita ja asetelmia perusteellisesti pohjustaen. Kun vauhtiin päästään, siitä pidetään myös kiinni.
Juho Lindströmin lavastusta hallitsevat joonialaispylväät ja vaaleanpunaiset hattarapilvet, jotka limittyvät kivasti Törnävän horisonttiin.
Osa esityksestä tapahtuu jumalten kehdossa, pilvien päällä, jolloin kaksitasoinen näyttämö toimii mainiosti.
Kohokohtana kulisseista nousee tarujen siivekäs hevonen, Pegasos, jolla Kleio palaa Olympos-vuorelle kuulemaan Zeuksen tuomion kuolevaiseen rakastumisesta.
Naispääosan kyseisenä Kleiona tekee seinäjokelainen Natalil Lintala, joka oli ensi-illassa suvereeni niin laulullisesti kuin näyttelijäntyöltäänkin.
Yksi illan tähtihetkiä oli Lintalan ja pöydälle kiivenneen tanssija Ville Mäkisen sävelrytminen kisailu. Lintala improvisoi ensin pari tahtia scat-sooloa, johon Mäkinen steppasi vastafraasin. Taidokasta ja yllätyksellistä.
Miespääroolin tekevä Mikael Saari on toista kesää Törnävällä ja pistää edellistä paremmaksi. Saari oli silmäkulman nostojaan myöten erinomainen vähän toopen mutta hyväsydämisen Sonny Malonen roolissa. Myös laulu kulki vaivatta.
Elokuvanäyttelijänä tunnettu Antti Reini on nyt ensi kertaa musikaalitöissä. Miestä saattoi ensi-illassa vähän jännittääkin, mutta kokenut, rock-albumeitakin julkaissut artisti käänsi sen voitoksi.
Reinin karisma riitti ja laulu myös. Rouhea soundi istahti hyvin elämää nähneen kiinteistömoguli Danny Maguiren osaan.
Oma lukunsa oli varsin vapain käsin tulkittu ylijumala Zeus, joka jännällä tavalla ehdottomasti svengasi.
Tarkkaa tiimityötä
Pääosia täydentää ensemble, jossa eri rooleissa esiintyvät Katriina Sinisalo, Annina Rubinstein, Eeva Markkinen, Hely Nylund, Jyri Numminen ja Ville Mäkinen.
Ensi-illassa tiimityö oli tarkkaa ja soivaa niin laulun kuin liikkeen osalta. Jokaiselle löytyi myös oma hetkensä loistaa.
Eniten tilaa saivat Rubinstein ja Markkinen, joiden käkättävä noitasiskoduo oli kieltämättä tenhoisa.
Jeff Lynnen ja John Farrarin säveltämä teos maadoittuu syntikkavetoiselle 80-luvulle. Hyvin tehty kasaripop tarjoaa solisteille paljon laulavaa linjaa. Nimikappale Xanadu on jo Abba-tasoa.
Abba-estetiikasta puheen ollen, Timjami Varamäen puvustus henkii vanhan diskoglitterin sävyjä sekä hieman myös pride- ja euroviisuhenkeä.
Tarinassa perustetaan rullaluistindisko, joten rullilla myös luistellaan. Törnävän pienehkö näyttämö ei anna tilaa kummoisiin koreografioihin, eikä rullaluistinten hallinta ole aina aivan helppoa, mutta haasteesta selvitään.
Xanadu on musikaalikomedia, joka parodioi itseään ja vähän kaikkea, mistä vain kiinni saa. Vitsejä on yhteen esitykseen riittämiin ja niitä putoilee hyvässä rytmissä.
Tässä kohti kunniaa on jaettava myös Mikko Koivusalon nasevalle suomennokselle.
Jos kaipaa kesäänsä energistä jukebox-musikaalia puolihölmöllä twistillä, Xanadun kanssa tuskin menee pieleen.
Tero Hautamäki
