Kaikki presidenttiehdokkaat ja gallupien mukaan myös äänestäjät ovat yhtä mieltä siitä, että pienen kansakunnan vahvuus on yksimielisyydessä. Ainoatakaan soraääntä ei ole tästä noussut.
Olemme omaksuneet tasa-arvoon, yhdenvertaisuuteen ja ihmisoikeuksien kunnioittamiseen perustuvan yhteiskuntamallin, jota myös demokratiaksi kutsumme ja tällä mallilla olemme nousseet runsaassa sadassa vuodessa maapallomme parhaisiin kolkkiin ihmisen asua.
Tätä taustaa vasten on murheellista nähdä, kuinka samat ihmiset ja vaikuttajat, jotka vannovat yksimielisyyden nimiin, samalla tekevät kaikkensa saavutetun yksimielisyyden hajottamiseksi.
Demokratia on enemmistön oikeutta käyttää kansan vaaleissa sille uskomaa valtaa. Sei ei ole rajatonta mielivaltaa, vaan sitä on säädelty yhteisillä sopimuksilla, jota kutsumme perustuslaeiksi.
Jos enemmistö ei käytä valtaansa hyvin, kansalla on oikeus ja velvollisuuskin vaihtaa vallanpitäjät vaaleissa.
Tilanne tämän päivän Suomessa on absurdi. Meillä pidettiin viime vuonna eduskuntavaalit, joissa kansa äänesti uudet voimasuhteet eduskuntaan ja näiden valtuutuksella maahan syntyi hallitus, jonka ohjelman pääkohdat oli kansa vaaleissa hyväksynyt.
Nyt vaalitulos ei sitten kelpaakaan, vaan sitä vastaan lakkoillaan.
Lakot eivät ole työoikeudellisia vaan puhtaan poliittisia, joiden ainoana tarkoituksena on pyyhkiä demokratialla sitä yhtä paikkaa ja unohtaa sopiminen.
Media on lähtenyt joukolla tähän sirkukseen mukaan ja huutaa ”työehtojen heikennyksistä” vaikka yksikään hallituksen esitys ei koske työehtosopimuksissa sovittavia asioita.
En voi olla vertaamatta päivän tilannetta syksyn 1917 aikaan. Silloinhan lokakuun alussa pidetyissä eduskuntavaaleissa sosialistit menettivät ehdottoman enemmistönsä ja maa sai Svinhufvudin johtaman senaatin – nk. itsenäisyyssenaatin. Tuolloin suurimmasta eli itsenäisyyskysymyksestä vallitsi lähes täysi yksimielisyys, mutta muista asioista erimielisyys johtivatkin sitten vuoden 1918 katastrofiin. Silloinkin oli kyse siitä, että vaalit hävinneet sosialistit eivät hyväksyneet kansan vaaleissa antamaa vaalitulosta vaan riitauttivat sen.
Onko nyt tosiaan niin, että ammattiyhdistysliike katsoo omaavansa nk. veto-oikeuden kansan äänestämään vaalitulokseen. Jos näin on, niin jäljet pelottavat – vestigia terrent!
Jos tälle tielle lähdetään, tulee muistaa myös, kuinka rajusti jälkipyykki vuonna 1918 pestiin. Tämän päivän ay-johtajien soisin miettivän myös tätä. Vai onko niin, että jotkut pikku elorannat jopa haaveilevat O. W. Kuusisen aikanaan viitoittamasta tiestä?
Jos elämme demokratiassa, on sen pelisääntöjä kaikkien – myös ay-liikkeen kunnioitettava.
Matti Jaakkola
varatuomari
Mustasaari