Pidän yhteiskuntaopin tuntia muualta Suomeen muuttaneille. Asettelen sanani tarkoin. Luokassa istuu ihmisiä, nuoria ja vanhoja, isiä, äitejä, veljiä, sisaria, jotka ovat menettäneet monia ihmisoikeuksia. Osa heistä ei ole koskaan niitä saanutkaan.
Yritän puhua demokratiasta, eli siitä, että ihmiset valitsevat johtajansa, eli valta ei periydy, sitä ei voi ottaa eikä sitä anneta taivaasta. Suomalaisessa mallissa ihmiset itse, jokainen, voivat päättää kuka saa olla heidän johtajansa. Kuka heitä edustaa.
Puhun myös sananvapaudesta. Suomessa jokainen saa olla mitä mieltä tahansa, kunhan ei loukkaa ketään eikä riko lakia. Jokainen saa sanoa tai kirjoittaa mielipiteensä, ideologiansa, ajatuksensa. Saa myös mennä kadulle kertomaan tai huutamaan mielipiteensä tai julkaista sen missä tahansa mediassa.
Kerron, että Suomessa jokainen saa valita missä asuu, mitä työtä haluaa tehdä, mitä opiskella. Saa myös matkustaa minne haluaa, Suomessa tai ulkomailla ja palata takaisin, kun haluaa. Mennä ja tulla.
Kerron, että meillä ei juurikaan ole korruptiota ja laki on kaikille sama. Jos minä ajan ylinopeutta, saan sakot. Jos tasavallan presidentti Sauli Niinistö ajaa ylinopeutta, niin hän myös saa sakot.
Kerron, että vastuu lasten kasvattamisesta ja huolenpidosta kuuluu Suomessakin ensisijaisesti vanhemmille, mutta valtio auttaa kaikin keinoin. Sen sijaan vanhustenhuolto on valtion vastuulla. Lasten ei lain mukaan tarvitse huolehtia vanhemmistaan. Tämä herätti keskustelua. Esimerkiksi Afrikassa nimenomaan lapset pitävät huolta vanhemmistaan ja kylät kaikista vanhemmista ihmisistä.
Tunnin varsinainen aihe on perheet.
Minkälaisia perheitä Suomessa on? Avaan skaalaa, on isä-äiti-lapset-perheitä. On yksinhuoltajaperheitä. On uusioperheitä. On sateenkaariperheitä.
Saman sukupuolen perheet herättivät vähän keskustelua. Monissa maissa ja kulttuureissa asia on edelleen hyvin tabu. Eräs opiskelija kysyi, mitä mieltä minä itse olen. Vastasin: ”Minusta tärkeintä on, että lapsella on hyvä olla, että häntä varmasti rakastetaan ja hänestä pidetään huolta. Olivatpa vanhemmat ketä ja mitä tahansa.”
Vastaus ei ihan tyydyttänyt. Jatkoin: ”Minusta yhdenkin lapsen kasvattamisessa on aivan liikaa työtä yhdelle ihmiselle. Aina pitäisi olla remmissä vähintään kaksi ihmistä. Toinen jaksaa, kun toinen väsyy. Minulle on saman tekevää ketä ja mitä he ovat, kunhan he pysyvät lapsen elämässä ja tukena.”
Asiaa kysynyt opiskelija kertoi oman mielipiteensä: ”Meillä ei ongelma. Jos minä jään leskeksi, minun äiti, sisaret, serkut, ystävät ja naapurit auttavat minua kasvattamaan lapsen.”
Kuuntelin vastauksen. Mietin hetken ja jatkoin: ”Kiitos. Pitäkää tuo tapa, pitäkää tuo kulttuuri täälläkin. Että suku ja ystävät auttavat pyytämättäkin toinen toisiaan. Ja jos mahdollista, opettakaa se meillekin. Me olemme sen jo unohtaneet.”
Jarmo Pennala
maahanmuuttajien opettaja Etelä-Pohjanmaan opistolla