Yhdenmukaisuuden paine ajaa Suomesta yleisurheilun olympiavoittajat pois. Toisin sanoen, jos olet tuleva olympiavoittaja, sinun täytyy sietää se, että paine siirtää sinut eräällä tavalla kylähulluuden alueelle. Sinun harjoittelusi ja elämäntapasi edustaa outoutta. Varmaankin askeettista outoutta.
Sinun innostumisesi ei ole normaalia vaan poikkeavaa. Sen mainittu yhdenmukaisuuden paine tahtoo jyrätä.
Kukaan ei ole olympiavoittaja ennen kuin hän on sitä. Kun lopulta on voittaja, niin sitten kyllä saa aplodit ja hyväksynnän. Ei ennen. Tämä taival menee juuri näin. Ei muutoin.
Suurin osa ihmisistä ei ole suurvoittajia. Mutta on paljon aktiivitaviksia, jotka ovat toimeliaita mahdollisten voittajien suhteen. He kuiskuttelevat ja houkuttelevat superinnostujia normalisoimaan ja vähäistämään innostumisensa.
No niin. Olitpa kerran vähän urheilija. Hienoa, se riittää. Tee nyt toista.
Isä ja äiti sen sanovat ja koko suku.
Tarkoitan sanoa, että ei voi olla suomalaista miesjuoksijaa, joka voittaisi seuraavissa olympialaisissa 10 000 metrin juoksun pronssimitalin, ellei hän kestä ja hylkää sitä painetta, joka houkuttelee häntä pois friikkimäisyydestä. Tämä mitalistin täytyy sietää, että ennen hänen mitalisaavutustaan häntä pidetään friikkinä. Sellainen on suomalainen todellisuus tänään.
Yritä vähän! Ole kuin me!
Emmehän mekään ikinä olleet olympiamitalisteja!
Joo niin, kas niin ja näin pronssimitali ei toteudu koskaan. Sinänsä suomalaisissa miehissä ovat kaikki elimistölliset edellytykset saavuttaa pronssimitali. Mutta sitä ei voi saada muuta kuin Lasse Tuuva tai Juha Tuuva tai Pekka Tuuva.
Matka kummajaisuudesta mitaliin täytyy tehdä. Kestää se matka. Uskoa joka hetki. Saada valmentaja, joka luottaa kummajaiseen, innostaa häntä.
Ehkä on niin, että suomalaiset yleisurheiluvalmentajat eivät tänään käsitä kummajaismaisuudesta mitään. Normaali valmentaja, normaali tulos, normaali pettymys. Ylen jättilähetysaikojen sanalliset kiemurat.
Jari Ranta
Vaasa