Kulunut syksy ja alkutalvi ovat olleet aika haipakkaa Vaasan kissatalolla.
Alkuvuoden ja kesän olimme iloisia, kun kissojen määrä talolla oli historiallisen alhainen.
Se, että teemme itsemme tarpeettomiksi, on tavoitteemme. Sekä se, että ihmiset ottaisivat enemmän vastuuta kissoistaan, eikä löytökissoja enää tulisi niin paljon.
Kissatalo hajoaa käsiin
Ilomme oli kuitenkin väliaikaista.
Joulun lähestyessä tahti kiihtyi aivan mahdottomaksi. Joka päivä tuli soitto jostain maaseudun vanhuksesta, joka oli joutunut laitokseen tai kuollut. Kissoja oli jäänyt oman onnensa nojaan kylmeneviin tupiin.
Ennen omaiset huolehtivat niistä, nyt ongelma on meidän.
Myös meidän iänikuinen painajaisemme on toteutunut useita kertoja: laihoja, sairaita, ei kenenkään -kissoja piha täynnä. Kaikki ovat arkoja ja leikkaamattomia.
Tuo on se pahin kauhukuva, mitä voimme kuvitella.
Jos paikkoja kissatalolla olisi runsaasti ja tilat asianmukaiset, ei meillä olisi mitään hätää. Mutta kun yrität järjestää tilaa noille raukoille tuossa vanhassa, hajoavassa Levoninkadun röttelössä, jossa huone toisensa jälkeen jäätyy pattereiden lakattua toimimasta, tuntuu aika epätoivoiselta.
Kauheaa on sanoa ei, emme voi ottaa vastaan. Samalla tiedämme, mikä on noiden talven armoille jäävien kohtalo.
Pentu nimeltä Olivia
Vaan eipä tarvitse lähteä maalle asti niitä heitteille jääneitä kissoja hakemaan. Niitä löytyy aivan tästä kotinurkiltakin.
Olympiakorttelista tuli syksyllä useita soittoja pennusta, joka jo oli useita viikkoja juoksennellut ulkona autojen seassa. Suoranainen ihme oli, ettei se jäänyt auton alle. Välillä se hävisi näkyvistä, eikä kukaan oikein tiennyt, minne se meni.
Lopuksi jäljitimme sen ja saimme selville piilopaikan.
Se reppana etsi sateelta suojaa maassa olevien, märkien rakennuspressujen alta.
Löydettäessä se oli nälkäinen, likainen ja uupunut. Ikää Olivialla oli arviolta viisi kuukautta.
Pentu oli alkuun Vaasan kissatalolla, mutta pääsi pian kotihoitoon. Kukaan ei koskaan sen perään kysellyt.
Kissanpennut ovat uskomattomia. Ne toipuvat koettelemuksistaan, ja elämä jatkuu kuin mitään ei olisi tapahtunut. Vähän kun saa ruokaa ja lämpöä, käynnistyy moottori uudelleen, ja rymyäminen voi alkaa. Ihana Olivia on varattu, ja pian se lähtee suureen maailmaan, Vantaalle.
Kiitos kotihoitajille
Emme koskaan olisi selvinneet ilman niitä lukuisia ihmisiä, jotka ovat avanneet kotinsa oven ja tarjonneet tilapäisen hoitopaikan meidän löytökissoillemme.
Näissä kodeissa on hoidettu niin paleltuneita, silmänsä tai häntänsä menettäneitä, vanhusikään ehtineitä kuin emottomia tuttipullopentujakin.
Haastavaa on myös hoitaa pentunsa ja sen seurauksena elämänhalunsa menettäneitä emoja. Sydäntä raastavaa on seurata, kuinka ne etsivät menehtyneitä pienokaisiaan nuollen vilttejä, joiden päällä ovat pentujansa hoitaneet.
Mutta voi sitä ilon päivää, kun puhelimeen tulee viestejä siitä apaattisesta misusta tai kisusta, joka söi nyt ensimmäisen kerran, kehräsi ja pyrki syliin.
Kiitos myös kaikille toimintaamme lahjoituksin tukeneille ja tietysti niille, jotka ovat antaneet pysyvän kodin meidän löytökissoillemme.
Kirsti Koivula