Juhannuksena tuttavani retkotti uimapatjalla järven selällä samalla, kun muut yrittivät sytyttää kosteita puita nuotioksi. Tilanne muistutti mieleemme kohtauksen kulttielokuvasta The Big Lebowskista. Siinä nuori Bunny Lebowski kuvailee uima-altaassa kelluvaa miestä seuraavasti: "Uli doesn't care about anything. He's a nihilist".
Elokuvan hengessä nimesimme kellujan leikkimielisesti nihilistiksi. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä kyynisemmäksi muuttuu, kuului opettavainen vastaus uimapatjalta.
Kyse lienee siitä, että pettymykset opettavat. Kaikenkokenut tietää jo ennalta, kuinka ikävästi iloisinkin juhla lopulta päättyy: kymmenen hukkuu ja eloonjääneet sammuvat ennen saunaa, joka sitten palaa sekin aamuun mennessä.
Kaltaiseni toiveikkaat moinen kyynisyys tekee aina hieman surulliseksi. Maailmasta, jossa mikään muu kuin välttämätön ei ole mahdollista, tulee äärettömän tylsä paikka. Tanssi ilman tarkoitusta on pelkkä tekosyy joutilaisuudelle.
Jonkinlaisena vastaiskuna kyyniselle elämänasenteelle, erilaisten self help -oppaiden perään kuuluttama positiivinen ajattelu on lyönyt läpi ainakin lehtien psykologipalstoilla: Positiiviset ja sporttiset elävät pidempään, tienaavat enemmän ja ovat kaikin puolin tehokkaampia ihmisiä.
Elämäntapaoppaiden taustalla häilyy kuitenkin irvokas ajatus. Ikään kuin mukavat mietteet, vihersmoothie ja aerobicin jälkeiset endorfiinit riittäisivät nostamaan yhtäkään oikeasti masentunutta sohvan pohjalta. Korkeintaan ne saattavat olla kiva keskiluokkainen piristys rankan työpäivän päätteeksi.
Sama positiivisen ajattelun hype on rantautunut myös poliittiseen puheeseen, jossa maailman moninaiset ongelmat nähdään kerta toisensa jälkeen positiivisina haasteina. Asiantuntijoiden johdolla ne kyllä ratkeavat, kunhan kaikki jaksavat uskoa itseensä ja kilpailukykypaketin jälkeiseen tulevaisuuteen. Riittää, kun tekee vielä vähän pidempää työpäivää.
Yhteiskunnan positiiviseen tiimihenkeen vetoavassa poliittisessa retoriikassa on kuitenkin ongelma niin kauan, kun "tiimin" jäsenet eivät itse pääse määrittelemään oman tulevaisuutensa suuntaa. Finanssikapitalismissa sen tekevät valtioiden luottoluokitukset. Ne määräävät julkisten talouksien leikkaukset ja uudistukset jo kauan ennen kansalaisia.
Viime kädessä raha ja sen abstraktit prosessit määrittelevät koko moraalin pohjan. Esimerkiksi kaikkiin avunpyyntöihin voidaan niin yksilön kuin yhteiskunnankin tasolla nykyisin vastata samalla tavalla: "Ei ole rahaa". Se, jos mikä on äärimmäistä kyynisyyttä ja nihilismiä.
Sixten Korkman kirjoitti taannoin Helsingin Sanomissa, että on väärin maksaa yrityksille niin isoja osinkoja, mutta globaalin markkinatalouden pelisäännöt nyt vain ovat epäreilut. Siihen, kuinka pelisääntöjä voisi muuttaa, emeritusprofessori ei kirjoituksissa ottanut kantaa.
Kun maailma ja sen mahdollisuudet on määritelty ennalta, ihmisten on yhä vaikeampi toimia ja vaikuttaa. Lopulta on helpompi lakata suremasta ja tulla itsekin kyyniseksi. Totaalinen riskinhallinta on ottanut kyynikon pauloihinsa.
Ihminen menettää sen, mitä William James kutsui ihmisyydeksi, vuorikiipeilijän uskon hengenvaarallisen loikan onnistumiseen - toisenlaisen maailman mahdollisuuteen. Lopulta se olisi todellista positiivisuutta.
MIRKA MUILU