Tämän kolumnin olisi pitänyt olla pelkkää itsensä kehuskelua, koska tarkoitukseni oli voittaa viides maailmanmestaruuskulta penkkipunnerruksessa huhtikuussa Tanskassa. Kohtalo halusi muuta, ja nostin lopuksi hopealle 390 kilon tuloksella. Pettymys oli valtava, mutta opin paljon siitä, mitä vaaditaan, että on paras jossakin.
Voitin MM-kultaa 2009, 2012, 2014 ja 2015, koska sisäinen palo ja motivaatio olla paras oli suuri. Vielä suurempi oli häviämisen pelko. En pystynyt sietämään, että joku olisi ollut minua parempi penkkipunnerruksessa doping-testatuissa kisoissa. Ainakin itselläni sujuu parhaiten silloin, kun negatiiviset tunteet ottavat vallan ja saan ahdistuksen kautta nostaa omaa tasoani.
Tänä vuonna jokin ei ollut niin kuin ennen. Yritin koko ajan harjoitella kovaa, mutta samaa nälkää kehittyä ei ollut. Eikä pelko, että kanssakilpailijat ajavat ohi, ahdistanut minua missään vaiheessa. Pääsin lopuksi 10 päivää ennen kisaa jonkinmoiseen huippukuntoon, ja voimani olivat taas ennätyslukemissa.
Heti sen jälkeen iski pakara- ja lonkkakramppi, ja harjoitukset jäivät väliin. Kisapaikalla tunsin, että ”jos vain saan mitalin, olen tyytyväinen”. Samanlaisia tunteita ei ole ollut minussa kahdeksaan vuoteen. Lopputulos oli hopeamitali, vaikka olisi pitänyt voittaa.
Pelon ja ahdistuksen puute aiheutti sen, että voitto ei kiinnostanut minua entiseen malliin. Voittamisen taitoa minulle antavat yksinkertaiset asiat, kuten motivaatio, halu ja pelko.
Olen vuosien varrella tutustunut erilaisiin ihmisiin ja voittajiin ja haluaisin kertoa oman näkemykseni siitä, miksi he ovat menestyneet.
Vaasalainen Oskar Osala on voittanut yhden AHL-mestaruuden ja kaksi Gagarin Cupia. Se on suhteellisen harvinaista jopa jääkiekon huippumaassa Suomessa ja ainutlaatuista Pohjanmaalla.
Oskarille ja minulle on yhteistä sisäinen palo harrastaa urheilua. Olen myös yllättynyt, kuinka rennosti Oskar välillä suhtautuu jääkiekkoon.
Oskar on voittanut, koska muut ovat pelänneet ja menneet lukkoon. Oskar itse on pystynyt suorittamaan normaalilla tasolla.
Oskar on myös harvinaisen fiksu urheilija. Hän on tajunnut, että raudankovalla fysiikalla on merkitystä jääkiekossa. Jääkiekko luultavasti oli viimeinen suuri palloilulaji, jossa pelaajat tajusivat, että mikäli haluaa olla huippupelaaja, pitää olla huippu-urheilija.
Siinä mielessä Oskarilla on muutaman vuoden etumatka moniin kanssapelaajiin.
Jokaisen jääkiekkoilijan, joka ei ole taidoltaan huippupelaaja, pitäisi miettiä, ”mitä minä voin tuoda joukkueeseen?”. Oskar on tämän tajunnut tuomalla voimaa, fyysisyyttä, aloitusvoittoja, alivoimapelaamista, jne.
Jos Oskar kuvittelisi, että toisi samat asiat Magnitogorskille kuin huippuhyökkääjä Sergei Mozjakin, hän tuskin pelaisi edes KHL:ssä. Oskar pelaa Euroopan parhaassa seurajoukkueessa, koska hän on fiksumpi kuin monet muut jääkiekkoilijat.
Olen aina luullut, että yksilöurheilijan pitää olla jonkinlainen egoisti, jotta pärjää huippu-urheilussa. Sama pätee myös joukkueurheilussa.
Oskar on myös näyttänyt, että hyvät sosiaaliset taidot voivat viedä urheilijaa eteenpäin. Oskarin voittamisen taito ovat rauhallisuus ja äly.
FREDRIK SMULTER