Oli huhtikuun loppupuolen torstai, isäni syntymäpäivä. Olin menossa konserttiin, hypistelin pääsylippua taskussani. Ei tarvinnut jännittää, mahtuisinko kuuntelijoitten joukkoon. Vedin keuhkoihini viileää kevätilmaa. Nautin pilvisestä säästä ja vihertävään pukeutuneesta luonnosta. Taivaalta tipahteli muutamia pieniä, pehmeitä pisaroita.
Millainen oli sää isäni syntyessä? Se jäi mammalta kysymättä. Isä tuskin olisi tiennytkään, ja hänkin oli jo poissa. Paitsi siksi, että oli isän syntymäpäivä, muistelin vanhempiani myös pian alkavan konsertin – ja viulun – vuoksi. Lapsuudessani en osannut haaveillakaan konserteista. Pienessä, syrjäisessä kotikylässäni ei ollut vielä edes televisiota, ja sähköjenkin saamista vasta odoteltiin. Sodat olivat viivyttäneet kehitystä.
Tapasin silloin kuunnella radiosta musiikkia aina, kun voin. Kaikista soittimista pidin ylivoimaisesti eniten viulusta. Myöhemmin sen muodotkin lumosivat minut. Monien vuosien kuluttua ensimmäinen työnantajani Seinäjoella soitti joskus aamuisin viulua talonsa uumenissa, kun menin töihin toimistoon. Soitto oli minulle kuin aamunavaus.
Lapsuudestani muistan elävästi vain joitain merkityksellisiä tuokiokuvia, osa pysähtyneitä, kuin valokuvia, osa elokuvamaisesti liikkuvia. Istuin korva radiossa ja kuuntelin musiikkia niin hartaasti, että havahduin vasta eteisen lattian narinaan askelten alla ja kiiruhdin jatkamaan kesken jäänyttä, minulle uskottua työtä vanhempieni ollessa ulkotöissä: Tuvan ovi avautuu, askeleet menevät radion luo. Soitto lakkaa ja kuulen sanat: ”Tuollaasta vingutusta ei väsyny ihiminen jaksa kuunnella”.
En tiedä, tajusivatko vanhempani, että minä olin kuunnellut. Kapinoiminen ei käväissyt mielessäni. Vanhempien sana oli laki, eivätkä lapset kyselleet olemattomien oikeuksiensa perään. Vuosikymmenten kuluessa jouduin kokemaan, että minäkään en aina väsyneenä jaksanut kuunnella edes vingutusta. Minuun oli kuitenkin jäänyt musiikin ikävä ja viulun nälkä. Ja nyt, isäni syntymäpäivän kunniaksi, saisin tuota nälkääni tyydyttää.
Seinäjoki-salin aulassa kuhisi. Lasiseinän läpi näkyi jokimaisema. Asetuin salissa paikalleni. Kahden kaupungin orkesterit aloittivat yhteissoittonsa. Ilo oli kuunnella, mutta kiihkein odotus palkittiin, kun yleisön eteen asteli itävaltalainen, palkittu, nuori viulisti, Emmanuel Tjeknavorian, pidellen hellästi käsissään lainaksi saamaansa, 1698 rakennettua Stradivariusta, jolla hän kohta soittaisi ensimmäisen kerran erittäin vaikeaksi luonnehditun Sibeliuksen viulukonserton.
Soittajan aloitettua unohdin kaiken muun ja vain nautin ainutkertaisesta elämyksestä, jonka korvani ja silmäni tavoittivat ja jonka tulisin muistamaan ainakin aina isäni syntymäpäivänä. Kun viulusta oli kiirinyt viimeinen sävel, soittaja hypähti ilmaan, kasvot loistaen: Hän oli tehnyt sen!
Kevätillassa pilvet rakoilivat. Tunsin kiitollisuutta siitä, miten hyvin meillä kaikki on nyt, ja haikeutta, kun ajattelin, etteivät sotien sukupolvet päässeet nauttimaan samasta, eivät esimerkiksi taide-elämyksistä, jotka nyt ovat runsaina ja monipuolisina ulottuvillamme.
Mirja Kuivaniemi
Kirjoittaja on kirjailija Seinäjoelta.