Ensiksi istun vaunussa väärinpäin. Kun käännyn oikealle, silmien eteen nousee pilvenpiirtäjiä. Vielä kertakäännös ja nenä on viimein menosuuntaan.
Päässäni painavat älypuhelimeen sopivat virtuaalilasit. Kuvaavampaa on puhua virtuaalilaseista, joiden sisälle sopii älypuhelin.
360 asteen VR-lasit näyttävät siltä kuin silmillä olisi tuplapaksu snorkkelimaski.
Nappi alas ja matkaan virtuaalihuvipuiston vuoristojunalla!
Matka alkaa verkkaisesti. Odotus nousee, kun eteen tulee alamäki.
Ai, meni jo, eikä tuntunut missään. Seuraavakin alamäki on pettymys.
Olipa köppänen virtuaalivuoristorata.
Ei yhtään mitään verrattuna esimerkiksi huvipuisto Power Parkin Junkeriin.
Kierros virtuaalitodellisuuden vuoristoradassa oli kuin olisi istunut possujunassa.
Seuraavana on koevuorossa astetta järeämmäksi mainostetut virtuaalitodellisuuslasit, jotka liitetään suoraan tietokoneeseen.
Päässä nämäkin näyttävät ja tuntuvat snorkkelimaskilta.
Kone käyntiin.
Jaha – nyt on virtuaalimaailma jo elävämpi kuin älypuhelimen virtuaalilaseilla.
Vielä kun istuisi tuolissa, joka keinuisi matkan mukana ja 5D-hiekka rapisisi laseille. Silloin meno olisi yhtä astetta todellisempi.
Hololasit olen nähnyt vain kuvassa. Sen perusteella snorkkelimaskista on kehittynyt leveillä sangoilla varustetut modernit aurinkolasit.
Hololaseilta odotetaan enemmän kuin virtuaalilaseilta.
Markkinoijan mukaan hololasit vievät keskelle hologrammeista rakennettua kolmiulotteista maailmaa.
Hololasitekniikan myötä virtuaalilaseja vaivaavat kömpelyyttä aiheuttavat lastentaudit pitäisi parantua.
Jos kirjailija Jussi Valtosen tulevaisuudennäkymiin on uskominen, ihminen ei kohta tarvitse silmälaseja tai edes silmiä oveksi virtuaalimaailmaan.
Valtosen Finlandia-palkitussa He eivät tiedä mitä tekevät -kirjassa mielen virtuaalitodellisuus avautuu päähän asennettujen antureiden kautta.
Anturit jopa syöttävät kirjailijan roolihahmojen aivoihin juuri sitä, mitä he haluavat jo hieman ennen kuin he tietävät mitä haluavat.
Virtuaalitodellisuus on matkalla kaikkialle. Se tulee paitsi viihteeksi myös avuksi ja tueksi koteihin ja yrityksiin.
Antaa tulla vaan.
Tulevaisuudentutkija Olli Hietanen on luvannut, että vielä tulee sekin aika, jolloin oikea todellisuus on virtuaalitodellisuutta todellisempaa.
Vielä tulee siis aika, jolloin lapset kiipeävät viihteen nimissä omin käsin ja jaloin puuhun.
Ei siksi, että pitää ja on pakko vaan siksi koska hauskinta mitä he tietävät on tuntea karhea kaarna poskea vasten ja käden ote oikean puun oksasta.
Jos aikamatka menneisyyteen jatkuu, vauhti ja vaaralliset tilanteet lisääntyvät.
Ja arvet.
Isäni lapsuudenleikkeihin kuului 1940-luvun pikkupoikien tyyliin puissa kiipeily pienin lisämaustein.
He loivat oman huvipuistonsa niin, että yksi pojista kiipesi sopivan puun latvaan ja alhaalle jäänyt hakkasi kirveellä puun juuresta poikki.
Latvapoika rytisi alas kaatuvan puun mukana milloin minnekin ja milläkin seurauksella.
MARJA-RIITTA VUORELA