Nyt olen jo riittävästi rauhoittunut Kiirastorstain messussa käynnistä. Se on aina ollut jo lapsuudesta syvällisin ja tunnerikkain jumalanpalvelus. Kiirastorstain messussa nykyisetkin kirkossakävijät ikäänkuin laskeutuvat pääsiäiseen ja sen hiljaisuuteen. Ei ole muuta kuin kärsivä Jeesus ja ihminen.
Kaikki tähän asti on hyvin, mutta annappas, kun virsi alkaa. Jokainen tietää, että uruista löytyy paljon äänikertoja, suurimmista useita kymmeniä. Kyllä sieltä mökää löytyy, kun kaikki pannaan peliin!
Ymmärrän, että noilla pauhuilla ja kakofonialla pärjää Lahden urkuviikoilla, mutta ei kiirastorstain syvällisessä messussa. Omasta veisaamisesta ei tule mitään. Naiskanttorin kaunis ääni katoaa maanjäristysten ja kallioiden lohkomisen sekaääniin.
Tulee suorastaan tuskainen olo koko vartaloon.
Olen usein miettinyt, että miksi Suomen kirkoissa veisataan niin huonosti, nyt sen tiedän. Olen elämäni varrella vieraillut joskus aina Ruotsissa jumalanpalveluksissa, Tukholman tuomiokirkossa ym. ja olen hämmästynyt, kuinka hyvin siellä kirkkokansa veisaa, jopa miehetkin.
Kyllä meilläkin on aikoinaan osattu! Ei kai urkulehterille ole pesiytynyt niin suuria taiteilijoita Sibelius-akatemiasta, että kauniiden runomutoisten rukousten ja kauniiden ihmisille rakkaiden melodioiden laulaminen on jäänyt jalkoihin. En ole asiantuntija, tavallinen eläkeläinen vaan, mutta ehdottaisin, että kirkon musiikkiammattilaiset ottaisivat tehtäväkseen tulevina vuosina opettaa suomalaiset veisaamaan. Voisiko joskus ruveta pitämään veisuujumalanpalveluksia? Silloin kanttori tulisi alas parvelta kirkon etuosaan ja johtaisi sieltä virsien veisuuta ja huom. urkuri vain säestäisi, ei olisi veisuun sapotöörinä. Kyllä sydämeni aivan sykähtäisi!
Pekka Hakala
Vaasa