Keskustan entinen kansanedustaja ja pitkään Euroopan parlamentissa Suomen edustajana toiminut kauhavalainen Kyösti Virrankoski, 78, oli vuosina 1983–1987 puolustusministeri Veikko Pihlajamäen (kesk.) poliittinen sihteeri.
Neuvostoliitto oli tuohon aikaan pystyssä, mutta suurvallan murenemisesta oli merkkejä havaittavissa.
Näin esimerkiksi vuonna 1985, kun Virrankoski oli Pihlajamäen mukana virallisella valtiovierailulla naapurissa. Vierailu oli kaikin puolin ystävällinen ja korrekti, mutta yksi tilanne hymyilytti salaa.
Ohjelmaan kuului aina seppeleen lasku Tuntemattoman sotilaan haudalle, ja protokollan mukaan seppeleen kantoivat ja laskivat aina neuvostoupseerit vieraan läsnä ollessa.
– Meidän mukana oli suomalainen adjutantti, ja hänen lisäkseen Ilmasotakoulun tuleva komentaja, jotka olivat everstiluutnantteja. Niin siinä kävi, että meidän upseerit sen seppeleen kantoivat. Silloin ajattelin, että suomalaiset pärjäävät aina omillaan, Virrankoski kertoo.
Leningradissa eli nykyisessä Pietarissa ei tuolloin saanut hotellista edes kunnollista kahvikuppia, eikä turistikaupasta matrjoska-nukkeja eli maatuskoja.
Pihlajamäki ja Koivisto olivat rintamamiehiä
Suomen tuolloista puolustusministeriä ja Virrankoskea henkilökohtaisesti ei Neuvostoliitto koskaan painostanut.
Puolustusministerit joutuivat aina arastelemaan kysymystä yhteisistä sotaharjoituksista. Ne Pihlajamäki torjui joka kerta, joskus jo ennalta annetussa lehtihaastattelussa. Näin esimerkiksi silloin, kun puolustusministeri Sergei Sokolov vieraili Suomessa.
– Puna-armeijan kenraalit katsoivat, että maan ilmapuolustuksessa on Suomen kokoinen aukko, mutta meillähän ei ollut lännen vastustuksen vuoksi ilmantorjuntaohjuksia. Ne olisivat olleet heidän risteilyohjustensa tiellä.
Toisaalta, ministeri Pihlajamäki ei välttämättä kaikkea myöskään kertonut sihteerilleen.
– Pihlajamäki oli vähän virkamiesmäinen, eikä hän avustajalleen antanut mitään salaisia tietoja. Minä sain kyllä hoitaa muuten asioita, Virrankoski naurahtaa, ja lisää, että Pihlajamäellä oli myös hyvin luottamukselliset suhteet esimerkiksi presidentti Mauno Koivistoon.
– He olivat kumpikin rintamamiehiä ja etulinjan taistelijoita, ja tiesivät mistä puhuivat. Pihlajamäki oli muuten viimeinen Suomen hallituksissa ollut sotaveteraani. Hiukan häntä ennen lähti Ahti Pekkala (kesk.).
Neuvostoliiton asema oli vahva
Suomen asema Euroopassa ja Neuvostoliiton asema maailmassa olivat tyystin erilaiset sotien jälkeen, ja etenkin 1960–1980-luvuilla.
Virrankoski pitää pienen historian ja maantieteen oppitunnin muistuttamalla, että Neuvostoliitossa oli aikoinaan 300 miljoonaa ihmistä, sen aseteknologia oli korkealaatuista ja sotavoimat vain muutaman kymmenen kilometrin päässä sellaisista kaupungeista kuin Hampuri ja Wien. Berliini oli saarrettu.
– Nyt Venäjän väkiluku on alle puolet entisestä, ja sotilaallinen länsiraja 1500 kilometriä idempänä. Yhdysvaltain ja Länsi-Euroopan huolena oli lähinnä puolustaa itseään, ja viiden miljoonan asukkaan Suomi siinä sivussa joutui tulemaan toimeen kutakuinkin yksin. Se oli se ulkopolitiikan kehys, jossa jouduttiin elämään.
Suomi käytti Virrankosken mukaan kaikkia poliittisia ja diplomaattisia keinoja mitä oli.
– Ja mielestäni Suomi käytti niitä varsin taitavasti. Maa säilyi ja kehittyi itsenäisenä ja demokraattisena länsimaisena oikeusvaltiona, jolla oli riippumaton oma armeija.
Ulkopolitiikassa ei saa olla sinisilmäinen
Puheet Suomen suomettumisesta ja liiasta Neuvostoliiton myötäilystä olivat Saksasta lähtöisin.
Virrankoski hieman kummastelee saksalaisten tuolloista halua viisastella, koska Saksa itsessään oli vielä jaettu valtio. Myöhemmin Euroopan parlamentissa toimiessaan Virrankoski ei koskaan törmännyt siihen, että Suomea olisi jotenkin moralisoitu tai halveksittu menneen ajan politiikasta.
– Jokaisella maalla Euroopassa on omat ongelmansa. Ei mikään maa pääse lyömään rintaansa, että me pojat olemme hoitaneet kaikki asiat hienosti.
Suomalaisilla on hänen mielestään kyky katsoa asioita realistisesti.
– Tunnepohjainen päätöksenteko ei ole meille ominaista. Etenkin ulko- ja turvallisuuspolitiikassa ei siniset silmät ja hurskaat toiveet auta mitään. On katsottava asiat just niin kuin ne ovat, ja koetettava sitten etsiä polkuja eteenpäin.
Sisäpoliittinen peli jätti ikävän sivumaun
Tiettyä ylivarovaisuutta neuvostoaikaan liittyi.
– Keskustelua leimasi se, ettei tarpeettomasti ärsytetty naapuria, sillä se oli Suomen edun mukaista. Siihen sekoittui myös sisäpoliittista peliä, ja siksi siihen on jäänyt ikävä sivumaku, Virrankoski sanoo.
Hän muistelee, kuinka esimerkiksi 1988 Seinäjoelle pystytettiin Suojeluskuntalainen-patsas. Helsingin kaupunki ei ollut sitä hyväksynyt alueelleen.
– Silloisella Harri Holkerin (kok.) johtamalla hallituksella oli vaikeuksia suhtautua tilanteeseen. Sotilashenkilöt esiintyivät patsaan paljastustilaisuudessa siviilipuvuissa ja valtiovallan tervehdyksen toi maa- ja metsätalousministeri Toivo T. Pohjala (kok.).
– Pohjala oli kunnioitettava ministeri ja hoiti tervehdyksen hyvin, mutta hän oli jo jäähdyttelemässä politiikassa. Maanpuolustusasiat tuskin kuuluivat maatalouspolitiikkaan.
Maapaketissa ei lyöty ulkopoliitikalla
Aiemmin tässä juttusarjassa haastatellun seinäjokelaisen ex-kansanedustajan Pertti Mäki-Hakolan tulkintaa niin sanotun maapakettilain keskustalaisista vastustajista Virrankoski haluaa oikaista.
Mäki-Hakola väitti, että lain hyväksymisen alla 1970-luvun lopulla olisi ulkopolitiikkaa käytetty lyömäaseena muun muassa Veikko Pihlajamäkeä vastaan lokeroimalla tämä maapakettilain takia ulkopoliittisesti epäilyttävään niin sanottuun mustaan tusinaan.
– Maapakettia ajoivat sosiaalidemokraatit, ja kysymys oli heidän halustaan helpottaa tonttimaan saamista kaupungeille. Keskustalaisista osa näki siinä puututtavan aivan olennaisesti yksityiseen omistusoikeuteen, ja siksi sitä muun muassa Pihlajamäki vastusti. Ei ollut kyse mistään ulkopolitiikasta.
Maapaketti meni läpi, ja sivuhuomautuksena Virrankoski mainitsee, että ensimmäisenä lain suomaa mahdollisuutta käytti Seinäjoen kaupunki lunastaessaan kymmeniä hehtaareja maata Pohjan kaupunginosasta.
Kekkonen oli isänmaan asialla
Presidentti Urho Kekkonen toimi Virrankosken mukaan aina Suomen etu edellä, vaikka hänellä oli omat huonot puolensa.
– Hän oli tavallaan pitkävihainen. Hänellä oli myös valtaa ja hän piti siitä kiinni, mutta ei hän Suomen etua koskaan myynyt. Esimerkiksi idänkauppa oli Suomen yritystoiminnalle hyvää aikaa etenkin 1970-luvulla.
Kekkosen vaikeimpana kamppailuna Virrankoski pitää vuonna 1973 hyväksyttyä Euroopan vapaakauppasopimusta eli EEC-sopimusta, joka integroi Suomen taloutta länteen ja Eurooppaan. Neuvostoliitto ei katsonut sitä suopeasti.
– Lisäksi 1960–1970-lukujen taiteessa tapahtunut kansainvälinen vasemmistolaisuuden nousu johti siihen, että Kekkonen joutui käymään EEC-asiassa kahden rintaman kamppailua. Oli toisaalla Neuvostoliitto ja toisaalla vaikutusvaltainen ryhmä vasemmistopoliitikkoja, jotka aatteellisista syistä tai Neuvostoliittoa tukeakseen vastustivat sopimusta.
Virrankoski muistelee itse miettineensä, miksi ihmeessä sopimusta vastustettiin.
– Kysymys oli meidän työllisyydestä ja Keski-Eurooppaan suuntautuvan kaupan tulevaisuudesta ja aivan erityisesti metsäteollisuuden turvaamisesta.
Ei henkilökohtaisia suhteita venäläisiin
Olivatko jotkut suomalaispoliitikot aikoinaan täysin Neuvostoliiton ohjauksessa, siitä Virrankoskella ei ole varmaa tietoa.
– Vaikea sanoa. Tietysti kommunistien taistolaissiipeä vahvasti epäiltiin.
Henkilökohtaisia suhteita Neuvostoliiton päättäjiin Virrankoskella ei koskaan ollut, ei myöskään Venäjän päättäjiin.
Ainoat itäsuhteet hänellä liittyvät vaimon sukulaisiin, jotka aikoinaan menivät Amerikkaan siirtolaisina ja siirtyivät sieltä Neuvostoliittoon. Heidän jälkeläisistään osa pääsi takaisin Suomeen Neuvostoliiton romahdettua.
Monet Amerikasta Neuvostoliittoon 1930-luvulla muuttaneet suomalaiset kokivat kovan kohtalon ja heitä tapettiin Stalinin vainoissa. Aihetta sivutaan muun muassa kotimaisessa elokuvassa Ikitie, joka ilmestyi 2017. Elokuva perustui Antti Tuurin kirjoittamaan romaaniin.
Ilkka-Pohjalainen haastattelee Suomettumisen aika -juttusarjassa pitkään politiikassa mukana olleita aikalaisia Suomen idänsuhteista.