MIkään ei ole enää niin kuin ennen.
80-luvulla opiskelijat selvisivät ihan kohtuullisesti valtion takaamalla opintolainalla, opintotuella ja kesäansioilla. Lautasella oli muutakin kuin makaronia ja tonnikalaa, ja aina välillä saattoi piipahtaa iltariennoissakin.
Kesätöitä löytyi jopa media-alalta, eikä parikymppisen ja kohtalaisen kokemattoman tarvinnut nurista palkastakaan. Elämäni ensimmäisillä kesätoimittajan tienesteillä selvisin ilman opintolainaa koko syksyn. Toki sain opintotukea.
Ei tulisi kuuloonkaan tänä päivänä. Opinto- ja asumistuki eivät riitä ainakaan yksityiseltä vuokratun asunnon kuukausivuokraan, ja jollain pitää elääkin. Ellei töitä opintojen oheen ole tarjolla tai niitä ei ole mahdollista tehdä, jäävät vaihtoehdot vähiin. On joko otettava lainaa tai käytävä vanhempien kukkarolla.
Opiskelijan elämästä on tullut tasapainoilua opintojen, työn ja jatkuvan eurojen laskemisen välillä. Jos tulee jotain yllättävää, on jostain toisaalta nipistettävä, jotta selviää seuraavaan opintotukeen saakka.
Se jokin voi olla vaikkapa lääkkeet, joita olisi pakko käyttää, jotta jaksaa ja pystyy opiskelemaan. Kuukauden annos esimerkiksi Kela-korvattavia ADHD-lääkkeitä maksaa useamman kympin. Niiden hinnalla syö jo melkein viikon. Mutta jaksaako enää opiskella?
Suomi on ollut maa, jossa jokaisella lapsella taustastaan riippumatta on ollut mahdollisuus edetä opinnoissaan aina tohtoriksi saakka. Vanhempien lompakon paksuus ei ole vaikuttanut, vaan maisteriksi ovat nousseet rinta rinnan niin duunariperheiden lapset kuin akateemisista kodeista lähteneetkin.
Paino sanalla on ollut.
Yhä useampi perhe elää kädestä suuhun. Rahat riittävät juuri ja juuri arjen pyörittämiseen, eikä annettavana ole ylimääräisiä euroja opiskelevan lapsen vuokraan tai ruokaan. Tilastokeskuksen joulukuussa julkaisemien tietojen mukaan vuonna 2024 Suomessa oli lähes 800 000 pienituloiseksi laskettavaa henkilöä.
Tuohon määrään mahtuu monta perhettä, yksinhuoltajaa ja opiskelijaa.
Kun pitää tinkiä, tingitään ruoasta, terveydenhuollosta, lääkkeistä, vaatteista, harrastuksista. Käytännössä ihan kaikesta.
Mitä kapeammaksi käy opiskelijan arki, sitä vaikeampi hänen on saada korkeakouluopintonsa päätökseen.
60-luvulla syntyneet olivat keskeisessä roolissa, kun maaseudun koulutustasoa alettiin nostaa ja nuoret pikkukylistäkin lähtivät yliopistoihin. Peruskoulu tasoitti tietä, ja moni meistä oli perheensä ja lähisukunsa ensimmäinen ylioppilas tai ainakin maisteri.
Valtio varmisti mahdollisuuden opintoihin takaamalla opintolainan. Se oli lähes välttämättömyys, sillä pelkät tuet eivät riittäneet. Siltä osin tilanne on entisellään.
Mitä pidempään opiskelit, sitä suurempi oli lainasumma opintojen päättyessä. Satatuhatta ei ollut poikkeus, kyse siis markoista. Euroiksi laskettuna se on noin 17 000. Nyt monen opiskelijan lainasumma on huomattavasti suurempi, kun taas toiset selviävät vanhempien taloudellisella tuella ilman lainaa.
Suhtautuminen velkaan on muuttunut. Kun 80-luvulla opintolainan ottaminen oli lähes automaatio, nykyisin useimmat sinnittelevät ilman sitä viimeiseen saakka. Tehdään töitä, jopa kahtakin, lasketaan jokainen euro, eikä se voi olla näkymättä opinnoissa.
Koulutettu nuoriso on pienen maan turva ja tulevaisuus. Matka pikkukylästä yliopistoon ei ole ollut koskaan turha, mutta tänä päivänä se on aiempaakin tärkeämpi.
Joku muistaa vielä poliittisessa retoriikassa usein käytetyn sanaparin mahdollisuuksien tasa-arvo. Sellaiseen Suomeen minä synnyin, sellaisessa kävin yliopistoni ja aloitin työurani.
Voiko 2020-luvulla syntyvä kokea vielä samoin?