Suomen julkinen velka on kasvanut vuoden 2007 noin 30 miljardista yli 220 miljardiin euroon. Tämä kehitys ei ole taivaasta pudonnut kriisi, vaan vuosikymmenten kompromissien tulos. Poliittiset päättäjät ja työmarkkinajärjestöt ovat toistuvasti lykänneet vaikeita päätöksiä, peläten poliittista hintaa. Seurauksena Suomi on ajautunut krooniseen alijäämäkierteeseen.
Nokian romahtaminen vei mukanaan kymmenet tuhannet työpaikat ja miljardiluokan verotulot - samalla Suomi menetti viennin veturinsa. Vuoden 2008 finanssikriisin seurauksena BKT putosi 8,3 %, vieden pohjan julkisen talouden vakaudelta.
Näiden myllerrysten keskellä julkinen sektori ei hillinnyt menoja, vaan lisäsi niitä – erityisesti vuoden 2007 Tupo-sopimuksen myötä, joka teki kunnallissektorista palkkaveturin. Palkankorotukset toteutettiin juuri ennen taantumaa, ja niiden kustannukset jäivät pysyviksi.
Monet hallitukset – olivatpa ne oikeisto- tai vasemmistovetoisia – ovat rakentaneet ohjelmansa poliittisten intressien varaan. Vaikeita päätöksiä lykättiin, koska kukaan ei halunnut kantaa poliittista riskiä. Hallituspohjat ovat olleet laajoja, mutta rakenteelliset uudistukset, kuten työmarkkinoiden joustavoittaminen tai julkisten menojen hillitseminen, ovat jääneet kesken
Kun julkisen talouden velkasuhde ylittää 80 % BKT:sta, ei ole enää tilaa viivyttelylle. Sopeuttaminen ei ole ideologinen valinta, vaan välttämättömyys. Työmarkkinoiden jäykkyys ja vastustus paikalliselle sopimiselle ovat entisestään heikentäneet talouden kriisinkestävyyttä.
Päättäjien, ay-liikkeen ja koko politiikan kentän on katsottava peiliin: velka ei ole ulkopuolinen ongelma, vaan seurausta valituista linjoista. Suomi tarvitsee kykyä tehdä kestäviä päätöksiä – ei lisää kompromisseja, jotka siirtävät vastuuta tuleville sukupolville jota meidän on kannettava tänään.
Jairi Palonen
Kokkola