Antti Ruostetniemi kirjoittaa (I-P 8.1.26) vaurastumisen elinehdoista työn ja yrittämisen näkökulmasta, joita molempia jäytää verotuksen murheellinen kaiku ja ajatus, että joidenkin vaurastuminen johtaa tulonsiirtoihin (verotuksen keinoin) ja sen seurauksena köyhyys syvenee. Johtopäätöksenä hän edellyttää köyhyyden vähentämisen, joka onnistuu, jos työnteko ja yrittäminen on aidosti kannattavaa. Hänen kuvauksessaan suurin syyllinen on tuottamaton julkinen hallinto, joka verorahojen turvin paisuttaa valvovaa hallintoa ja siten ylläpitää köyhyyteen ajautuvaa yhteiskuntaa, joka on lopuksi uhka turvallisuudelle – Suomi murenee sisältä.
Huoli on yhteinen – eriarvoistuminen uhkaa yhteiskuntarauhaa, se on tehnyt sitä jo pitkään. Analyysi on vain erilainen. Verotus ja tulonsiirrot eivät ole syypäät köyhyyteen ja eriarvoisuuden kasvuun, vaan ne ovat keinoja, joilla köyhyyttä voidaan torjua. Ongelmaksi on muodostunut työn puute, uutta tuottavan yrittämisen epävarmuus.
Ruostetniemen lyhyt kuvaus asfalttityön kehityksestä pitää sisällään asian ytimen. Teknologian kehitys on ratkaisevasti muuttanut lisäarvoa tuottavan työn merkitystä ja työllistämisen määrää. Pääosin vientiteollisuuden alihankintojen varassa kehittyvä pienteollisuus joutuu olemaan varpaillaan, yhä vähemmän tarvitaan suurteollisuuden teknologisen kehityksen vuoksi ulkopuolisia osaajia.
Työn ja pääoman välinen ristiriita näkyy jo varhaisessa kehityksessä, jolloin puuvillan kehrääminen käsin korvattiin kehruukoneilla. Se synnytti koneenmurskaajien liikkeen, joka halusi hajottaa koneet ja niin turvata ihmisten työllistymisen. Teknologian kehitys koettiin uhaksi, kunnes se ymmärrettiin keinoksi helpottaa inhimillisen työn ja elämän perusteita. Siihen liittyy työajan lyhentäminen kohtuulliseksi ja köyhyyttä torjuvan palkkauksen sopimisesta.
Vähitellen rikkaiden hyväntekeväisyyyteen perustuvan sosiaaliturvan rinnalle luotiin verotuksen ja tulonsiirtojen kautta järjestelmä, jossa kaikista yhteiskunnan jäsenistä huolehditaan ja luodaan edellytyksiä kouluttautumiselle ja sivistykselle. Tämä kaikki tehtiin siksi, että kasvava teollisuus tarvitsi terveen ja hyvinvoivan työvoimareservin, jolloin myös koulutuksen tasoa oli tarve kasvattaa.
Tarvitaan osaajia, jotka kehittävät tehdastuotannon teknologista tasoa, automaatiota ja tekoälyä, jolloin kalliita palkkatyöläisiä tarvitaan entistä vähemmän. Jos osaa katsoa, mitä viimeisen 40 vuoden aikana teollisuudessa on tapahtunut, voi myös nähdä muutoksen. Ajatella, että tehtaissa palkkatyöläisten osuus on romahtanut oleellisesti samalla, kun tehtaiden tuottavuus on kasvanut. Koneet kun eivät palkkataistelua käy.
Yhteiskunnan tuottama lisäarvo tuotetaan pääosin teollisuudessa. Tuoton epätasainen jako on perusta sille, että rahasta on tullut tavara, jolla keinotellaan sijoitusmarkkinoilla. Siitäkin on esimerkkejä, kuinka joku onnistuu ja joku toinen ajautuu vararikkoon. Pankkejakin on pelastettu.
Yhteiskunnan kehitys edellyttää terveitä, hyvinvoivia ja koulutettuja kansalaisia, mutta uudistuvan teollisuuden näkökulmasta entistä vähemmän. Voidaan puhua syrjäytyneistä tai syrjäytetyistä kansalaisista, jotka ovat rasite verovaroin rakentuneelle hyvinvointivaltiolle. Ikäihmisistä, työttömistä ja köyhistä on tullut kustannuseriä, joilla on yhä ohuempi yhteys ihmisyyteen.
Leipäjonot, erilaiset avustustoimet ja hyväntekeväisyysyhteisöt ovat tulleet uudelleen kasvavassa määrin osaksi köyhyyden torjuntaa tai peräti keinoksi, jonka ansiosta köyhyydestä ja syrjäytyneisyydestä tuleekin osa hyväksyttyä järjestystä.
Yrittäjyys rakentuu pääosin suoraan työvoiman uusintamiseen. Se tarkoittaa, että syntyy erilaisia hemmottelupalveluita, hierojia, partureita, pitserioita, ravintoloita, pesuloita. Tällaisten pienten yritysten tulonmuodostuksesta ei kenenkään pidä olla kateellinen. Työn ja pienten yritysten verotuksella ei valtion taloutta saada oikaistua. Ainut keino on suurteollisuuden tuottaman pääoman ja rahateollisuuden osuuden lisääminen valtion tuloihin.