Muistatko ajan, jolloin vastuu kuului elämään itsestään? Kotiaskareet, koulunkäynti ja omista asioista huolehtiminen opeteltiin jo lapsena. Opinnot kustannettiin opintolainalla ja kesätöillä – ja velat maksettiin takaisin, korkeillakin koroilla. Silti elämä eteni.
Tänään moni asia on helpompaa. Palveluita saa edullisesti joskus jopa ilmaiseksi, tukia on enemmän ja joustoista on tullut normi. Samalla yhteiskuntaa kohtaan esitetyt vaatimukset ovat kasvaneet: lisää aikaa itselle, lisää tukea, lisää ymmärrystä. Mutta missä kulkee raja, jossa oikeudet muuttuvat vaatimuksiksi ilman vastuun kantamista?
Yhteinen hyvä on jäänyt taka-alalle. Puhumme paljon vapaudesta, mutta harvemmin siitä, että vapaus ja vastuu kulkevat käsi kädessä. Ilman toista ei voi olla toista.
Välinpitämättömyys ei ala suurista asioista. Se alkaa pienistä: roskasta maassa, ovesta, jota ei viitsitä pitää auki toiselle, lupauksesta, joka jää lunastamatta. Ja se leviää – työelämään, politiikkaan, koko yhteiskuntaan. Professori Kari Uusikylä on puhunut ”moraalisesta lahjakkuudesta” – kyvystä toimia oikein silloinkin, kun kukaan ei katso. Juuri sitä tarvitsisimme nyt kipeästi.
Miksi kaikki eivät kanna korttaan kekoon? Onko kasvatuksessa tapahtunut muutos, jossa vastuuta ei enää opeteta tai vaadita? Miksi yhdistystoiminta, talkoot ja vapaaehtoistyö kiinnostavat yhä harvempia? Pelkkä mielipide ei riitä – tarvitaan tekoja, sitoutumista ja halua toimia yhteiseksi hyväksi.
Esimerkin voima on suuri, erityisesti päättäjien ja poliitikkojen kohdalla. Jos ylhäällä hyväksytään vastuuttomuus ja suhmurointi, miksi rivikansalaisen odotettaisiin toimivan toisin? Sama pätee urheiluun, työhön, naapuruuteen. Kritiikki ja puskista huutelu on helppoa – osallistuminen vaikeampaa.
Psykologi Liisa Keltikangas-Järvinen on todennut, että aikuisilta hyväksytään nykyään käytös, joka ennen nähtiin vain pikkulapsille tyypillisenä: minäkeskeisyys, joustamattomuus ja vastuun väistely. Tuttu ilmiö työpaikoilla, kaduilla ja somessa.
Hyvinvointiyhteiskunta ei kestä, jos jokainen vain ottaa eikä anna. Meidän on palattava vastuullisempaan asenteeseen – ei siksi, että joku käskee, vaan siksi, että se on oikein. Jokaisella on velvollisuus hoitaa omat asiansa parhaan kykynsä mukaan – ja osallistua, edes hieman, myös yhteisiin.
Muuten meiltä katoaa jotakin olennaista. Ei vain järjestelmä – vaan luottamus toisiimme.
Taina Inkeri
työnohjaaja, ent. koulunjohtaja
Paula Ylitalo
luokanopettaja
Mikko Kuivinen
kapteeni evp.
Seinäjoki