Vasemmistoliitto on toistuvasti tuonut esiin, että julkisen talouden velkaantuminen on saatava hallintaan. Siitä huolimatta Ilkka-Pohjalaisen pääkirjoituksessa 27.2.2026 syytettiin puoluetta “kepulikonsteista”. Syy parlamentaarisen sovun ulkopuolelle jäämiseen on kuitenkin selvä: monien asiantuntijoiden tavoin haluamme realismia julkisen talouden sopeuttamiseen.
Jos sopeutustoimet ovat liian suuria, huonosti kohdennettu tai ajoitettu, se saattavat jopa pahentaa velkasuhteen kasvua. Tämä johtuu siitä, että sopeutukset haittaavat aina jonkin verran talouskasvua. Liian suuret sopeutukset taantumassa todennäköisesti pahentavat matalasuhdannetta niin paljon, että velkasuhde paisuu juuri sopeutusten takia.
Muun muassa Pellervon taloustutkimuksen toimitusjohtaja Markus Lahtinen on varoittanut nyt linjatun sopeutustavoitteen voivan kääntyä itseään vastaan. PTT katsoo kestävän sopeutustahdin asettuvan 6–7 miljardin välille, mikä on merkittävästi vähemmän kuin puolueiden sopima tavoite. Ajatus siitä, etteikö juuri 8–11 miljardin sopeutukselle olisi vaihtoehtoja, on tietysti absurdi.
Pääkirjoituksessa kyseenalaistetaan talouspolitiikan liikkumavaran käsite, vaikka kyse on ennen kaikkea tarkoituksenmukaisen sopeutustahdin määrittelystä. Jo parlamentaariseen sopuun itsessään sisältyy liikkumavaraa, mutta ei riittävästi. Nyt Suomi hirttäytyy turhaan kireämpään sopeutustahtiin kuin mitä edes EU-säännöt edellyttävät.
Vasemmistoliitto tulee kertomaan omat keinonsa julkisen talouden sopeuttamiseksi hyvissä ajoin ennen eduskuntavaaleja – samoin tarvittavan sopeutuksen mittakaavan. Samaa toivomme myös niiltä puolueilta, jotka ovat velkajarrusovussa mukana. Kansalaisilla on oikeus tietää millaiset vaikutukset jopa 11 miljardin sopeutustoimilla olisi koulutukseen, sosiaali- ja terveydenhuoltoon ja koko nykyiseen hyvinvointivaltioon.