Suomessa on käynnissä muutos, joka koskee varhaiskasvatuksen henkilöstöä – sen seuraukset voivat olla merkittäviä lapsille, perheille ja veronmaksajille. Lainsäädäntö on rajannut varhaiskasvatuksen opetustehtävät pääosin yliopistokoulutetuille kasvatustieteen kandidaateille, ja sosionomeilta on viety selkeä rooli pedagogisissa tehtävissä ja johtotehtävissä.
Tämä ei ole vain koulutuspoliittinen kysymys. Se on moniammatillisuuden ja resurssien käytön kysymys. Sosionomikoulutus tuo päiväkoteihin myös sosiaalialan asiantuntijuutta muun muassa kyvyn tunnistaa perheiden tuen tarpeet, ohjata varhaista tukea ja vahvistaa lasten kokonaisvaltaista hyvinvointia. Kun tämä osaaminen jätetään sivuun, menetämme arvokasta asiantuntijuutta juuri niissä tilanteissa, joissa se on lapsen edun kannalta tärkeintä.
Yhtä lailla muutos on taloudellinen kysymys. Pätevää henkilöstöä rajataan ja heidän osaamistaan ei hyödynnetä, mikä lisää rekrytointikustannuksia, sijaistarvetta ja henkilöstön vaihtuvuutta. Käytännössä veronmaksajat maksavat kahdesti eli ensin koulutuksesta ja siitä, ettei osaamista hyödynnetä tehokkaasti.
Varhaiskasvatuksen voima ei tule yksinomaan pedagogisesta teoriasta, vaan moniammatillisen tiimin yhteistyöstä. On välttämätöntä, että lainsäädäntö ja henkilöstöratkaisut tukevat kaikkien osaajien, niin kasvatustieteen kuin sosiaalialan ammattilaisten panosta. Lapset ja perheet eivät hyödy siitä, että yhden ammattijärjestön etu asetetaan ylitse kaiken muun.
Resurssien haaskaamisen sijaan tarvitsemme selkeitä, konkreettisia rooleja, joissa sosionomit voivat käyttää koulutustaan ja johtotehtäviä, joissa heidän kokemuksensa ja asiantuntijuutensa hyödyttävät koko toimintayksikköä. Vain näin moniammatillisuus ei jää pelkäksi sanoiksi paperilla, vaan toteutuu arjessa lasten ja perheiden parhaaksi.