On jalkapallo vaan hieno laji. Vasta alkaneissa EM-kisoissa katsottavaa riittää pitkälle ensi kuun puolelle, ja otteluiden taso ja panokset vain kovenevat. On upeaa seurata sellaisen lajin suurkisoja, jota harrastetaan tasaisesti ihan maailman joka kolkassa. (Unohdetaan tässä lahjusjupakat ja herrakerhojen sisäpiirisuhmuroinnit, niiden kaivelu himmentäisi turhaan kisojen tuijottelun riemua.)
Jalkapallon arvoturnaukset ovat oikeastaan ainoa urheilutapahtuma, jota tapitan tosimielellä. Kaikki muu penkkiurheilu on aika satunnaista: jääkiekko ei oikein nappaa, yleisurheilusta, hiihtolajeista sun muista on vuosien varrella haipunut maku. Junnuna harrastamiani koripalloa tai ammuntaa saatan katsella vanhojen hyvien aikojen muistoksi.
Omien poikieni kohdalla toivon, että he innostuisivat harrastamaan jotakin joukkuelajia. Yleisen urheilullisuuden lisäksi joukkue opettaa tehokkaasti porukassa toimimisen pelisäännöt, joista on elämässä rutkasti hyötyä. Lisäksi olisi hienoa, että pojat oppisivat terveytensä tähden säännöllisen liikunnan osaksi ihan tavallista arkea.
Kauhulla olen kuitenkin seurannut kavereitteni lasten harrastusrumbaa, jossa alle kymmenvuotiasta hinataan kolmiin pakollisiin harjoituksiin viikossa, ja viikonloput sekä ennen kaikkea lomat täyttyvät turnauksista. Harrastuksestaan stressaantuneet urheilijantaimet tuskailevat tasoryhmien välimaastossa ja lopulta lopettavat koko touhun teini-iässä. Realismi iskee, NHL:ään ei pääsekään ihan tuosta vain.
Inho urheilua ja liikuntaa kohtaan hellittää yleensä vasta vuosia myöhemmin. Eräskin ystäväni valoi viimeisenä koulupäivänään luistimensa betoniin ja kiikutti möhkäleen koulun ovelle. Jäälle mies suostui uudelleen vasta 20 vuoden kuluttua.
Koululiikunnassa yksisilmäisestä suorittamisesta ja heikoimpien nöyryyttämisestä on kuulemma jo onneksi luovuttu, saisiko järkeä myös harrastustoimintaan? Viime viikolla nuorisotutkija Mikko Salasuo kertoi ajatuksiaan nuorten harrastustoiminnasta. Salasuo kritisoi tiivistä harjoitustahtia, muiden lajien ylenkatsomista sekä urheiluseurojen muuttumista rahankeruuorganisaatioiksi. Lasten hyväksi toimiminen ei enää ole päämäärä eikä mikään.
Salasuon ajatukset osuivat herkkään paikkaan. 8-vuotiaani ei ole erikoisen kiinnostunut minkään tietyn lajin harjoittelusta, mutta meni iloisena kesän aluksi liikuntaleirille, jossa harrastetaan kaikkea laidasta laitaan. Toisaalta poikaparka taitaisi olla jo yli-ikäinen aloittamaan vakavamielisen urheilun – arvonsa tuntevissa seuroissa pitäisi olla jo nyt taustalla pari vuotta yksipuolista lajiharjoittelua... Nuorempi taas haluaa maalivahdiksi, lajilla ei kuulemma ole niin väliä.
Omasta lapsuudestani muistelen kaiholla, miten lasten parvi kirmasi koulumme kentälle, ja päätti siellä, pelataanko jalkapalloa, pesistä tai koripalloa. Myös kirkonrotta saattoi nousta voittajaksi. Pelivarusteet saimme viikonloppuisinkin lainaan koulun vahtimestari Unskilta. Nykyään ei ole vahtimestareita, ja koulujen saleista ja kentistä pitäisi maksaa kunnan tilakeskukselle käypää vuokraa. Yritä siinä palloilla.
Aki Hyyppä
Kirjoittaja on Aku Ankan päätoimittaja, joka taistelee akumaista vartaloaan vastaan.