Mietiskelen päivät pääksytysten, mitä olemme ja miksi tulemme. Lehtiä seuratessani huomaan lukevani niin erikoisia asioita, että luen aivan häkeltyneenä. Lapsuudessani oli vaikeaa, aikuisiässä oli työtä ja työtä. Lukiessani mitä sanomaa tahansa, en voi ymmärtää, mitä kohti olemme menossa, kuinka kiihtyvällä vauhdilla ja mikä on lopputulos.
Jalasjärven vuodeosaston lakkauttaminen oli se, joka herätti minut huomaamaan, että nyt on jotain lopullista ja anteeksiantamatonta tekeillä.
Tämä päätös, jossa hillitään menoja, ottamalla juuri meiltä vanhuksilta viimeisen ajan turva, on kyllä ajattelematonta. Sukupolveni, sodan syttyessä joutui koviin tilanteisiin. Isät ja monessa perheen vanhimmat pojat rintamalle. Aikuiset tytöt Lotiksi, joko sota-alueelle, sairaalaan ja sitten laittamaan sotasankareita arkkuihin kotiin lähetettäväksi.
Jokaiselle ikäpolvelle oli töitä. Äidit hoitivat kodin, lapset, karjan ja kaiken mitä piti huoltaa. Maatalouden työt ja tulos oli elintärkeä. Siitä riippui, saivatko kansalaiset ruokaa.
Olemme juuri sen ikäluokan ihmiset, jotka nyt tarvitsemme apua. Olemme yksin asuvia, monet ovat vuodepotilaita, jotka tarvitsevat sairaalatason hoitoa. Tässä puhun maaseudun vanhuksista, jotka asuvat niissä kodeissa, joissa ovat elämäntyönsä tehneet ja nyt odottavat, että saavat turvaa vanhuutensa päiviinsä.
Jalasjärvi on iso pitäjä pinta-altaan, joten meitä on syrjäkylissä olevia pitäjäläisiä. Olemme kansamme taloutta hoitaneet veroja maksamalla, meitä on nyt autettava.
Me, tämän ajan vanhukset, olemme itsenäisen Suomen sankareita. Kukaan ei voi ottaa sitä meiltä pois, sillä kaikki tämä on painettu kuolemattomana tapahtumana historian kirjoihin.
Puhun maaseudun vanhuksista. Meistä, jotka jäimme yksin, lasten siirtyessä ammatteihinsa, johon ovat saaneet koulutuksen. Saattaa olla montakin lasta, jotka asuvat siellä ja täällä ympäri maailman. Kukaan ei voi auttaa.
Monesti toinen vanhuksista on kuollut ja siellä sivummalla useimmiten asuu yksin jäänyt. Kuitenkin täytyy jostakin apua saada. Kotona asuva vanhus ei pärjää yksin. Jotakin apua hän tarvitsee. Jokainen vuosi vie yleiskuntoa huonommaksi.
Vielä jos on laitoshoitoa tarvitseva, silloin on sairaalan vuodeosasto ainut paikka, jossa vanhus tulee toimeen, kunnes kuolema hänet pelastaa.
Tässä, elämän viimeisen jakson turvaamisessa on kysymys kansamme moraalista. Myös Teille päättäjät, tulevaisuus on Teidän. Näyttäkää, kuinka Te haluaisitte vanhuuttanne turvattavan.
”Mitä te haluaisitte ihmisten tekevän teille, tehkää se heille.”
Toivon teille päättäjille sydämellisyyttä, päättäessänne asiasta, säästäkää vuodeosastot.
Kaisu Pihlaja, 91
Pikku-Lotta, entinen yrittäjä, kotonaan vielä asuva eläkeläinen
Jalasjärvi