Tuntuu uskomattomalta, että jo kymmeniä vuosia tilastoistakin nähty vanhusten määrän kasvu on ”yllättänyt” päättäjät. Aihetta ovat pitäneet esillä eri tahot ja tietoa on jaettu: tutkijat, tilastotieteilijät, poliitikot, seminaarit, tietoiskut jne. Sekin tiedetään, että 2020–2030-luvuilla ovat vielä pahemmat ruuhkavuodet sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujen kysynnässä kuin nyt.
En voi ymmärtää, miksi päättäjien vanhustyöstä laatimat suunnitelmat ja strategiat ovat jääneet suurelta osin toteuttamatta.
Ei riitä se, että tietää ikääntyvien lukumäärän, vaan on ymmärrettävä myös, miten vuosien vieriessä vanhimpien ikäluokkien tarpeet muuttuvat. Ihmiset elävät yhä vanhemmiksi, haurastuvat ja raihnaistuvat, jolloin hoidon ja huolenpidon tarpeet moninkertaistuvat.
Iän tuomat sairaudet ja riskit eivät tule yksinomaan kotihoidolla hoidetuksi. Kotihoidon tehostaminen ei ole aina paras ratkaisu, vaan tarvitaan edelleen riittävästi ympärivuorokautisen hoidon paikkoja. Elämän loppuvaiheen hoidon on oltava asiantuntevaa, turvallista ja inhimillistä. Se helpottaa myös läheisten huolta ja usein kohtuutontakin hoitotaakkaa.
Eräällä luennolla sosiologian professori ennusti, että yhteiskunnasta tulee ennen pitkää klinikka, jossa ihmiset vaeltavat ajanvarauksesta toiseen eikä potilaasta kokonaisvastuun ottajaa tahdo löytyä.
Onko hyvinvointialue nyt se klinikka, jossa vanhuksia kuskataan paikasta toiseen sillä vauhdilla, etteivät omaisetkaan aina tiedä, missä heidän läheisensä kulloisellakin hetkellä on. Vaikuttaa siltä, että olemme nyt tuolla polulla.
Toivottavasti omalääkärijärjestelmästä saadaan parannus tähänkin ongelmaan. Hyvinvointialueiden uusien päättäjien on palautettava luottamus vanhusten hyvään hoitoon.
Martti Pajulammi (kesk.)
Seinäjoki