Miljardien sopeutustarve valtion taloudellisesta tilanteesta on hallinnut viime viikkojen uutisia. Orpo ja Purra kilvan vakuuttavat, että kaikki kivet käännettään.
Viimeisten kivien alta löytyivät eläkeläiset ja arvonlisäverot.
Oikeasti ratkaisevaa kiveä vain ei löydy käännettäväksi. Olisiko se mahdollista? Kyllä, helpostikin. Tarvittaisiin vain uutta näkemystä ja ajattelutapaa. Eduskunnan ja ekonomistien ainoa talouden hallinnan keino näyttää olevan verotus ja verojen korottaminen. Suomen talous ei kuitenkaan ole näillä lääkkeillä kasvanut 16 vuoteen.
Yksinkertaisesti tarvitaan kosolti lisää yksityisen sektorin työllisyyttä, lisää yrityksiä ja kasvavia yrityksiä. Juhlapuheista tuttu mutta sitä ei ole osattu, haluttu tai uskallettu toteuttaa.
Mikä sitten yritysten työllistämiskyvyn mahdollistaa? Se on yksinkertaisesti ostovoima. Siitä toki puhutaan, mutta sen eteen ei tehdä kestäviä ratkaisuja.
Kaikenlaiset verot nakertavat ostovoimaa; on harhaa, etteivät kiinteistöverojen, alvien ja energian jne. veronkorotukset söisi ostovoimaa samalla tavoin kuin tuloverojen korotukset.
Onko ostovoimaa varaa tai mahdollista parantaa? On, siihen on huikea, suuri käyttämätön mahdollisuus. Oikeaa kiveä ei todellakaan ole käännetty.
Käännettävän kiven alla olisi aluksi yli 5 miljardia euroa vapaana vaalikaudessa. Jos vaikkapa keskimäärin viisi kuntaa (parempi vielä vaikka kunnat 36 työssäkäyntialueen mukaan) liitettäisiin yhteen, voitaisiin hallinnollistyypisistä päällekkäisistä tehtävistä vähentää esimerkiksi 25 000 työntekijää, jolloin sivukuineen heidän palkkojensa säästö olisi yli 5 miljardia euroa vaalikaudessa.
Lisämiljardeja syntyisi muiden kuin hallinnollisluontoisten virkojen päällekkäisyyksien vähentämisellä (koulutus ja varhaiskasvatus, kulttuuri-, nuoriso-, kirjasto- ja liikuntapalvelut, maankäyttö ja kaavoitus, vesi- ja jätehuolto, katujen rakentaminen ja ylläpito, rakennusvalvonta, liikenne yms.). Kuntien vähentäminen helpottaisi myös ministeriöiden henkilöstötarvetta. Säästömiljoonia kertyisi luonnollisesti myös yhdistyvien kuntien työtilavuokrista, koneista, laitteista jne. Runsas eläköityminen kuntasektorilla pehmentäisi siirtymävaihetta.
Mutta pointti ei olisikaan vain kuntien välttämätön vähentäminen ja säästöt, vaan säästömiljardeille aikaansaatava ponnahdus talouden ja verokertymän huimaan kasvuun. Pitäisi kuitenkin edetä oikeassa järjestyksessä, ei tuhlata säästöjä akuutteihin kuluihin.
Muutoksella saavutettavista 4–8 miljardin euron säästöistä voitaisiin merkittävä osa käyttää tuloveroasteen ja erillisverojen todella mittavaan alentamiseen. Sen seurauksena ostovoima ja kansalaisten elintaso harppaisi uudelle tasolle elvyttäen viime vuosina voimakkaasti vähentynyttä yrittäjyyttä ja työllisyyttä. Työllisyysaste voisi nousta 82–85 prosenttiin.
Viiden prosenttiyksikön työllisyyden korotus tuottaa noin viiden miljardin verotuoton, vuosittain, vaalikaudessa parikymmentä miljardia pelkkinä tuloveroina. Kulutus kasvattaisi lisää. Valtion verokertymä nousisi kokonaan uusille lukemille. Yksityisen sektorin työvoimapula helpottusi pysyvästi 25 000–45 000 työntekijän siirtymällä vapaille työmarkkinoille lisäämään työllisyyttä ja verotuloja.
Muutos keventäisi myös kiistanalaisen työperäisen maahanmuuton tarvetta. Valtion velan korkomenoihin saataisiin helpotusta ja velkoja voitaisiin ennen pitkää lyhentää. Vaurastuminen mahdollistaisi myös onnettoman soten rahoituksen ja maanpuolustuksen resurssien ylläpidon. Ns. kipeistä pakollisista leikkauksista voitaisiin luopua toki pitäen tiukkaa budjettikuria.
Kun yritystoiminta elpyisi, koko Suomi pysyisi nykyistä paremmin asuttuna maakuntien keskuskaupunkien ja muiden keskusten elävöityessä tai edes pysyessä hengissä. Veroasteen oleellinen lasku mahdollistaisi myös maltilliset palkkaratkaisut, jotka edistäisivät kansainvälistä kilpailuasetelmaa reaaliansioita heikentämättä. Toimivan sisämarkkinan kehitys loisi edellytyksiä myös T&K-investoinneille ja innovatiivisen vientiteollisuuden kehittämiselle.
Palkansaajien nettoansiotason noustessa toimeentulo omilla tuloilla paranisi, vähentäisi sosiaali- ym. tukien tarvetta ja saattaisi myös rohkaista syntyvyyden kasvuun. Kaiken kaikkiaan edellä vain muutamia muutoksen seurauksia mainiten hyvinvointiyhteiskunta voisi elpyä ja suomalaiset pääsisivät lähemmäksi vertailumaiden elin- ja hyvinvointitasoa.
Monet poliitikot, jopa ministerit ja kansanedustajat torjuvat kuntien yhdistämiset sillä täysin väärällä hokemalla, ettei köyhien kuntien yhdistäminen tuo säästöjä. Näin voi luulla, jos ei osaa yksinkertaista matematiikkaa. Netistäkin löytyy kaikkien kuntatyöntekijöiden tittelit ja palkat. Helppo tehdä säästölaskelmia.
Jo uudistuksen suunnittelun aloittamisesta päättämällä ja ilmoittamalla Suomi voisi välttyä EU:n tarkkailuluokalle joutumisesta. Onko puolueille ja poliitikoille kuitenkin tärkeämpää hallintohimmelin monitasoisten luottamustehtävien kokouspalkkioiden mukavasti eläkkeitäkin korottava kultakaivos, puolueverot ja ryhmärahat kuin isänmaan etu?
Vesa Routamaa
professori
Vaasa