Suomalainen yleisurheilu muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta on alamaissa. Kaikki käsitämme sen. Missä vika? Missä selitys?
Näen katsojana urheilijoita, jotka ovat valinneet vapaassa maassa vapaasta tahdostaan itselleen väärän lajin. Mietityttää valmentajan moraali. On valmentajia, jotka mielellään valmentavat nuorta urheilijaa hänelle väärässä lajissa. Olkoon niin. Menestystä siitä ei ikinä seuraa.
Suomessa on kaiketi hyvin paljon urheilijoita väärissä lajeissa. Katsojissa on niitä, jotka näkevät tämän läpi. Heitä ei jymäytetä. Ne, jotka näkevät läpi surevat.
Suomessa on niitä, joiden ei ikinä pitäisi pyrkiä valmentajan tehtäviin. He ovat kyvyttömiä puuhastelijoita ja hapuilijoita. On olemassa valmentajan peruslahjakkuus, jota ei voida siirtää lahjattomalle.
Innostunut tarvitsee innostajaa. Kuinka paljon Suomessa on valmentajia, joista huomaa innostumisen. Luultavasti yleisurheilussa hyvin vähän. Keskinkertainen valmentaja ei edes käsitä, että kirjoitan nyt voittamisesta.
Suomalainen on ihminen, jonka innostuminen on helposti tapettavissa.
Syntyy suorittaja, puurtaja. Ei minkään kummoisen saavuttaja.
Tietenkin suomalainen on maailman kateellisin ihminen. Hän on kateellinen sille, joka on jostain innostunut.
Tahdosta saadaan jonkinlaisia merkkejä harjoitteluvaiheessa. Lopullisesti tahto ilmenee loppukilpailussa. Tahto ja yksinäisyys liittyvät toisiinsa. Tarkoitan voittajan tahtoa.
Näkee urheilukentän sosiaalisia hemppoja, jotka ovat ehkä valinneet sitten väärän lajinkin. Heiltä puuttuu täydellisesti kytkentä otsikon kolmikantaan. Kehno valmentaja ei sitä ymmärrä.
Syntyy kummallinen ja tympeä näytelmä, jonka pääsylippua en osta. Yle näyttää sitä tunnista toiseen. Nimenomaan. Tunnista toiseen… kuullaan erilaisia selityksiä ja kummallisia ilosteluja vailla järkiperusteluja.
Jari Ranta
Vaasa