Kuka saa Suomessa käyttää valtaa, ja miten pitkälle voi mennä? Tämä yksinkertainen kysymys on kummitellut taustalla, kun viime kuukaudet on kiivailtu hallituksen pakkolakiaikeista tai sinne tänne synnytettyjen katupartioitten laillisuudesta. Syyllistyykö joku oman käden oikeuteen?
Eduskunnan enemmistöön nojaavalla hallituksella olisi valta nostaa laki työmarkkinoilla työehtosopimusten yläpuolelle. Käytännössä se tarkoittaisi palkkoihin liittyvien lisien leikkaamista. Jo aietta on pidetty yhteiskuntasovun vastaisena provokaationa.
Hallitus on asettanut kilpailukykytavoitteet, joita se kutsuu tuottavuusloikaksi. Se edellyttäisi kuitenkin laajaa kansallista yksimielisyyttä, yhteiskuntasopimusta. Sen avulla saavutettaisiin samat tavoitteet kuin viimeiseksi keinoksi määritellyillä pakkolaeilla.
Vaihtoehdot ovat vähissä. Kansa ei halua pakkolakeja, mutta työmarkkinoille ei ole näyttänyt yhteiskuntasopimuskaan kelpaavan. Ammattiliitoissa on väläytelty jo yleislakkoa, jos pakkolait pannaan voimaan.
Pattitilanteelle löytyvät perusteet laista. Hallituksella on valta panna toimeen ikävä päätös, jonka vastapainoksi ammattiliitoilla on oikeus ruveta vaikka yleislakkoon. Kumpikaan toimi ei siis olisi oman käden oikeutta.
Valistusajalta on peräisin tunnettu vallan kolmijako-oppi, johon pohjaa Suomen ja monen muun länsimaan perustuslaki. Taustalla on ajatus, ettei kaikki julkinen valta saa olla samoilla ihmisillä. Siksi lainsäädäntö-, toimeenpano- ja tuomiovalta on jaettu eduskunnalle, hallitukselle ja oikeuslaitokselle.
Alkuperäisessä muodossaan vallan kolmijaon osapuolet olivat täysin riippumattomia toisistaan. Suomessa tuomiovalta on sellainen edelleen, mutta lainsäädäntö- ja toimeenpanovallan jakoa on tarkennettu perustuslaissa viimeksi vuosituhannen vaihteessa.
1700-luvun valistusfilosofi Montesquieun mukaan pelottavassa itsevaltiudessa yksi henkilö tai joukko ihmisiä käyttää kaikkia kolmea julkista valtaa. He siis säätävät lait, panevat päätökset toimeen ja tuomitsevat ihmisiä.
Esimerkkiä jakamattoman vallan tuhoisuudesta ei ole tarvinnut kaukaa hakea. Kun Stalin halusi syyllisen, rikoskin löytyi. Se oli valtiollistettua oman käden oikeutta.
Katupartiot ovat synnyttäneet keskustelun julkisen vallan roolista ja oman käden oikeudesta Suomessa. Kaduilla partiointi ei sinänsä ole lainvastaista, ellei toimintaan liity laittomiksi tulkittavia piirteitä.
Katupartiot eivät ole neljäs valtiomahti, sillä se rooli on varattu tiedotusvälineille. Median valta on vaikutusvaltaa, joka perustuu riippumattomuuteen kolmesta muusta riippumattomasta valtiomahdista. Siksi journalismin vapaus toimia on turvattu lailla ainakin sivistyneissä länsimaissa.
Katupartiota on perusteltu koetun turvallisuusvajeen täyttämisellä. Virallinen järjestysvalta ei pidä niitä tarpeellisina, pikemminkin päinvastoin – katupartiot vain kasvattavat vajetta, sillä niiden väitetään valikoivan turvallisuusuhkansa rasistisesti ja jättävän muut uhat huomiotta. Pelkona on myös, että katupartiot provosoivat pelkällä olemassaolollaan levottomuuksia, joita ei olisi ilman niitä. Poliisille tulisi siis yksi vahdittava joukko lisää.
Keskustelu lähti lopullisesti lapasesta, kun katupartioita ruvettiin jossakin vertaamaan sadan vuoden takaisiin suojeluskuntiin ja punakaarteihin. Ehkä sittenkin on parempi pysyä siinä germaanimytologiassa.
MARKKU KULMALA
markku.kulmala@i-mediat.fi