Sosiaali- ja terveysministeriö julistaa nettisivuillaan: ”Valinnanvapauskokeilu on kohdennettu 65 vuotta täyttäneelle väestölle, koska terveyspalveluiden tarve tyypillisesti kasvaa ikääntymisen myötä. – Kokeilussa hoitopaikan ja lääkärin saa valita itse”.
Kela jatkaa: ”Käynti ei ole sidottu kotikuntaasi tai hyvinvointialueeseesi”.
Harmillisesti näistä on jäänyt uupumaan se kuuluisa pieni präntti: Paitsi jos olet Pohjanmaan hyvinvointialueen kotihoidon asiakas.
Pohjanmaan hyvinvointialueen kotihoidon asiakkaalla on kaksi vaihtoehtoa. Joko nauttia osaavien yksityislääkärien hoidosta (myös erikoislääkärien, mikäli niihin on varaa), jolloin menettää kotihoidon palvelut. Tai vaihtoehtoisesti pitää kotihoidon palveluista kiinni ja käydä ainoastaan kotikunnan lääkärillä.
Harmi vain, että tuo lääkäri käy pienessä kotikunnassa visiitillä niin harvoin, että hänelle on pitkä jono. Eikä hän ole geriatrian lisäksi erikoistunut esimerkiksi ortopediaan tai neurologiaan, lääketieteen aloihin, joiden asiantuntijoiden tietotaitoa ikäihmiset usein tarvitsisivat.
Jos monisairas seniori taas löytää hyvän yksityisen lääkärin, joka häntä osaa tuloksellisesti auttaa, vie kotikunta häneltä pois elintärkeät palvelut, kuten lääkeannostelurobotin.
Ihmeellisintä tässä on se, että menettelyä perustellaan potilasturvallisuudella. Kun vain yksi taho hoitaa potilasta, hänen hoitoaan ja lääkitystään pystytään seuraamaan ja ottamaan näin vastuu potilaan turvallisuudesta.
Kuulostaa tietysti hyvältä. Mutta entä jos kuormittuneen kotikunnan palvelut, vielä kuormittuneemman kotihoidon valvonnassa, eivät yksinkertaisesti riitä vastaamaan asiakkaan tarpeita?
Ja mihin jäi se valinnanvapaus?
Milloin potilasturvallisuus on kääntynyt tarkoittamaan vastuunpakoilua? Kuka on vastuussa, kun ikäihminen ei saa niitä palveluita, joita tarvitsisi pysyäkseen elossa, toimintakykyisenä ja – herra varjele – jopa pystyäkseen edes hitusen nauttimaan jäljellä olevista päivistään?
Potilasturvallisuus vaarantuu, kun potilasta ei hoideta riittävästi tai asianmukaisesti ja silloin, kun toimiva hoito ja sen turvalliseen toteuttamiseen hyväksi havaitut keinot viedään pois – vaikka se tehtäisiin potilasturvallisuuden nimissä.
Kyse taitaakin olla siitä, kenen vuorolla virheitä pääsee syntymään. ”Kunhan ei ole meidän vastuulla”, muuten ikääntyneet saavat kärsiä vajavaisesta hoidosta mielin määrin.
Sydän särkyy kuunnellessa kotihoidosta päättäviä tahoja. He tekisivät ihmisinä toisin, jos vain ”ei olisi näitä sääntöjä ja kiristyksiä”.
Hoitajat hoitavat, minkä ehtivät, mutta kun mikään ei riitä. Ja päättäjät päättävät täysin päättömistä rajoituksista, jotka tekevät tietoturvan maksimoimiseksi toimivasta hoivasta mahdotonta ja niistä kovasti rummutetuista arjen apuvälineistä, kuten siitä lääkeannostelurobotista, vain alistuvien vanhusten kyseenalaisen etuoikeuden.
Minäkin toistelen päivittäin mielessäni samaa kysymystä kuin ihan liian moni muukin: Näinkö me kohtelemme sitä ikäluokkaa, joka tämän haurastuvan hyvinvointivaltion on rakentanut?
Ihmisillä on yhä sydän paikallaan ja halu auttaa, mutta avun antaminen ja varsinkin sen vastaanottaminen on väännetty epäinhimillisen vaikeaksi.
Voisiko meillä yhteiskuntana olla vapaus ja vastuu valita toisin?