Päätoimittaja Markku Mantila kirjoittaa muuttaneensa kantaansa ns. pakkoruotsiin. Yhtenä perusteena on valtionhallinnon kymmenet päivittäiset yhteydet Ruotsin viranomaisiin. Pakolla suomenkielisille opetettu (yritetty) ruotsin kieli parantaa kuulemma fiilistä asioita selvitettäessä. Miten lienee, paranisiko tunnelma, jos sieltä Ruotsin päästä lähestyttäisiin suomen kielellä?
Meistä suomenkielisistä kovin harva päätyy valtionhallinnon tehtäviin, sellaisiin, joissa on pidettävä tiivistä yhteyttä länsinaapuriin. Heistäkin suuri osa on ruotsinkielisiä.
Englantia yhteydenpidossa käytettäessä ei toinen osapuoli saa kotikenttäetua, harva suomenkielinen osaa kuitenkaan pakkoruotsia niin täydellisesti, että oltaisiin tiukassa ”myyntineuvottelussa” samalla viivalla ruotsiksi keskusteltaessa. Jos keskusteluun lisäksi osallistuisi jonkin muun, esimerkiksi EU-maan edustaja, ei voitaisi keskenämme supista ruotsiksi.
Ruotsi on tietysti turvallisuus-ja puolustuspolitiikassa tärkeä kumppani. Näissäkin on kuitenkin otettava huomioon laajempi kuvio, Nato-yhteistyössä ei ruotsin kielestä ole juurikaan hyötyä, englannilla se toimii.
Ruotsillakin on ongelmia oman ”pakkoruotsinsa” kanssa, siellä on miljoonaluokassa kansalaisia, joita ei ruotsin kieli kiinnosta, puhuvat ja pärjäävät, omien enemmän tai vähemmän eksoottisten kieltensä kanssa.
En kyllä voi uskoa, että päätoimittajan valaistuminen on kiinni pelkästään valtionhallinnossa havaitsemastaan yhteydenpidosta Ruotsiin. RKP:kin ajaa taas pakkoruotsia lukiolaisten kiusaksi pakolliseksi ylioppilaskirjoituksiin.
Ari Leivo
Vaasa