Kun nuori aikuinen sairastuu vakavasti, päällimmäisenä tunteena on usein epäreiluuden tunne: miksi juuri minä? Moni kokee myös voimakasta yksinäisyyden tunnetta, sillä sairaalassa muut sairastuneet ovat usein selvästi vanhempia, kertoo syöpään sairastuneiden lasten, nuorten ja nuorten aikuisten tukijärjestö Sylva ry:n vapaaehtoistoiminnan asiantuntija Elisabet Hallikainen.
– Tämä voi herättää ajatuksen, että olenko ainoa nuori aikuinen, joka on sairastunut.
Mielenterveysalan kansalaisjärjestö Mieli ry:n kriisityöntekijän, psykoterapeutti Olli Rauhalan mukaan keski-ikäiset ja iäkkäät sairastuneet voivat kokea hyvin samanlaisia tunteita kuin nuoremmatkin. Vaikka ihmiset yleensä ymmärtävät, että sairastumisen todennäköisyys kasvaa iän myötä, omalle kohdalle osuva vakava sairaus on usein traumaattinen kokemus, jossa tuttu ja turvallinen elämä muuttuu.
– Sairastumiseen voi liittyä epäuskoa, järkytystä, epätodellista oloa, pelkoa, huolta, surua tai toisaalta jopa helpotusta, jos on pitkään tuntenut, että kaikki ei ole kunnossa ja diagnoosi tuo vihdoin selvyyden, mistä on kyse.
Rauhalan mukaan omalla elämänhistorialla voi olla vaikutusta siihen, kuinka suhtautuu omaan sairastumiseensa. Toisilla on enemmän resilienssiä eli palautumiskykyä, joka taas on yhteydessä elämän aiempiin vastoinkäymisiin. Jos ihmisellä on ennestään kokemusta ja uskoa selviämisestä, hän todennäköisemmin luottaa kykyynsä selviytyä myös uudesta kriisistä.
– Toisaalta, jos on kokenut jo aiemmin paljon kohtuuttomalta tuntuneita asioita, voi herätä ajatus, että vieläkö minun piti tämäkin kokea ja miksi minulle tapahtuu aina pahoja asioita.
Rauhalan mukaan vakava sairastuminen voi tuoda mukanaan myös myönteisiä muutoksia. Sairastuminen nähdään usein elämän taitekohtana, jossa pysähdytään tarkastelemaan omaa elämää ja omia arvoja. Osa saattaa huomata olleensa työssään väärällä alalla, viettäneensä liian vähän aikaa perheensä kanssa tai siirtäneensä unelmien toteuttamista pitkälle tulevaisuuteen. Vakava sairastuminen tuo esille sen, mikä on oikeasti tärkeää tässä hetkessä.
Tukea tarjolla vaihtelevasti
Moni vakavasti sairastunut ei saa psyykkiseen hyvinvointiinsa riittävästi apua ja tukea. Avun tarjoamisessa on suuria alueellisia eroja: toisille sitä on tarjottu hyvin, toisille ei lainkaan, kertoo Rauhala.
– Jos psyykkinen tuki jää liian vähälle, ihmiset jäävät kovin yksin tunteidensa kanssa. Vakava sairastuminen on todella kuormittava kokemus, ja sen vaikutukset mielelle ovat hyvin laajoja. Toisaalta osalla ihmisistä on niin vahva lähiverkosto, että he kokevat saavansa riittävästi psykososiaalista tukea sieltä.
Osa sairastuneista etsii sairaudestaan kaiken mahdollisen tiedon ja hakeutuu itse avun piiriin, kuten vertaistukiryhmiin. Rauhalan mukaan suuri osa sairastuneista ei kuitenkaan jaksa olla itse aktiivisia toimijoita, mistä syystä sairaaloiden tulisi tarjota apua aktiivisesti ja toistuvasti. Suomessa on useita tukijärjestöjä vakavasti sairastuneille ja heidän läheisilleen.
Elisabet Hallikaisen mukaan sairastuneet nuoret aikuiset usein kokevat joutuvansa kannattelemaan lähipiiriään ja olemaan reippaampia kuin oikeasti ovatkaan. Taustalla voi vaikuttaa se, että nuorempien ihmisten sairastuminen saattaa olla erityisen kova järkytys myös lähipiirille.
Hallikainen kertoo, että sairastuneet kokevat usein suurinta yksinäisyyden tunnetta ja tuen tarvetta siinä vaiheessa, kun mahdolliset hoidot sairaalassa päättyvät ja he palaavat kotiin.
Osa sairastuneiden tutuista katoaa
On valitettavan yleistä, että osa vakavasti sairastuneiden tuttavapiiristä vain katoaa pois, eikä pidä enää yhteyttä. He eivät välttämättä tiedä, mitä sanoa, tai pelkäävät sanovansa jotain väärää, jolloin voi tuntua helpommalta olla sanomatta mitään, Hallikainen kertoo.
Hallikaisen mukaan sairastuneiden voimavarat ovat usein niin vähissä, että he eivät välttämättä itse jaksa pitää yhteyttä.
– Sairastuneet nuoret aikuiset ovat kuvailleet, että tärkeintä olisi ylipäätään jonkinlainen yhteydenpito – kuulumisten kysely ja aivan tavallisista asioista juttelu. Jotkut ovat myös kuvailleet, että kaverit eivät enää pyydä heitä mihinkään, kun olettavat, etteivät he pääse. Sairastuneet toivoisivat, että heiltä edelleen kuitenkin kysyttäisiin, eikä päätettäisi puolesta.
Olli Rauhala epäilee, että vakavasti sairastuneiden läheltä katoavat ihmiset pelästyvät elämän haavoittuvuutta ja tulevat tietoiseksi myös omasta haavoittuvuudestaan: tämä voi tapahtua minullekin. Katoaminen voi olla myös tietynlaista itsesuojelua, jos ihmisellä ei ole voimavaroja tilanteen kohtaamiseen.
