Vaa­sas­sa va­paa­eh­toi­set ar­kun­kan­ta­jat tulevat hätiin, kun vai­na­jan omai­sis­ta ei löydy tar­peek­si kan­ta­jia

Hannu Isomöttöselle ja Ismo Takalalle vapaaehtoisuus hautajaisissa on kunniakas asia.

Kuva: Riikka Ilmonen

Toisinaan käy niin, että ihmisen kuollessa hänen lähipiiristään ei löydy tarpeeksi arkunkantajiksi sopivia omaisia.

Arkunkantoon tarvitaan yleensä kuusi ihmistä.

Näissä tilanteissa Vaasan suomalaisessa seurakunnassa vapaaehtoiset tulevat hätiin. Heitä on tällä hetkellä noin tusina, mutta lisää kaivattaisiin.

Vaasalaiset Ismo Takala ja Hannu Isömöttönen sekä laihialainen Janne Säilä toimivat vapaaehtoisina arkunkantajina.

Isomöttönen kertoo olleensa alusta saakka mukana, kun vapaaehtoistoiminta alkoi Vaasassa noin 8 vuotta sitten. Säilä ja Takala ovat tulleet myöhemmin mukaan.

Miehet kertovat, että homma toimii käytännössä niin, että yhteiseen Whatsapp-ryhmään kilahtaa viesti, kun tarvetta kantajalle on, ja kynnelle kykenevät ilmoittautuvat kantajiksi. He arvioivat, että kyselyjä tulee keskimäärin 1–2 kertaa kuukaudessa. Tilaisuudet sijoittuvat useimmiten torstaista lauantaihin.

Janne Säilä työskentelee SPR:ssä, joten vapaaehtoistoiminta on hänelle hyvin tuttua.

Kuva: Janne Säilän albumi

Huomaamattomat hautajaisvieraat

Vapaaehtoiset osallistuvat siunaustilaisuuteen, mutta istuvat takarivissä. He saavat laulaa virsiä mukana ja osallistua rukoukseen, jos haluavat.

– Silloin, kun meitä ei huomata, työmme on onnistunut. Siisti, kohtelias ja kunnioittava käyttäytyminen on tärkeä muistaa, sillä hautaaminen on suuri ja tunteikas päivä omaisille, Säilä sanoo.

Säilän mukaan arkunkanto vaatii jonkin verran voimaa, mutta peruskuntoinen ihminen pärjää kantamisessa. Vainaja voi olla painava, samoin kuin esimerkiksi massiivipuusta tehty arkku.

– Arkunkanto on kuitenkin tekniikkalaji, sen oppii kyllä. Kokeneet kantajat opastavat tarvittaessa.

Ei oma suru

Entä ovatko hautajaiset henkisesti raskaita vapaaehtoiselle?

– Alussa oli muutama tilaisuus, jolloin tuntui, että tilaisuus vaikutti liikaa omiin ajatuksiin. Mutta ei niinkään enää, kun siihen osaa suhtautua oikein, Isomöttönen kertoo.

– Se on viimeinen palvelus vainajalle, Takala lisää.

Säilä kertoo olevansa koulutukseltaan sairaanhoitaja, joten ihmisten hätä ei mene liikaa ihon alle.

– Minulla on tietty rutiini, kun lähden kantokeikalle, ja samoin sen jälkeen. Nopeasti hommassa oppii niin sanotusti ammattimaisuuden.

Kaikki kolme ovat sitä mieltä, että vapaaehtoisuus antaa enemmän kuin ottaa.

– On hieno tunne, kun pystyy auttamaan ihmistä ja toteuttamaan hänen viimeistä tahtoaan, Säilä sanoo.

Iäkkäillä tai yksinäisillä ihmisillä ei ole välttämättä tarpeeksi läheisiä, jotka voisivat kantaa hauta-arkkua hautajaisissa. Arkistokuva.

Kuva: Kari Löfhjelm

Yksinäistä ei tarvitse sääliä

Arkunkantajia tarvitaan erityisesti niissä tilanteissa, kun omaisia on niukasti, tai he ovat iäkkäitä tai asuvat kaukana. Jos vainaja itse on iäkäs, voivat sukulaiset olla jo edesmenneitä.

– Olen ollut mukana esimerkiksi sellaisessa tilaisuudessa, johon saapui vain kaksi vainajan ystävää. Kaikki kuusi kantajaa olivat vapaaehtoisia, Isomöttönen kertoo.

Takala huomauttaa, että vaikka ihmisellä ei olisi omaisia, häneen ei tulisi suhtautua säälivästi.

– Kun puhutaan yksinäisistä, ei saisi ajatella heitä ressukoina. Osa viihtyy yksin ja haluaa olla yksin. Se on monelle oma valinta.