Tässä jutussa kuolen pyhäinpäivänä. Harva tietää, mitä tapahtuu viimeisen henkäyksen ja hautajaisten välissä. Siinä voi kulua jopa kuukausi.
Pyhäinpäivä, lauantai 2.11.
Lapseni ovat iltapäivällä tulossa luokseni Vaasan keskustassa olevaan kerrostaloasuntoon pyhäinpäivän lounaalle. Sen jälkeen aiomme käydä viemässä kynttilöitä haudoille Vaasan vanhalla hautausmaalla.
Kurkottelen emännänjatkon päällä ja etsin kynttilöitä keittiön yläkaapista, kun kaapista putoaa päähäni lahjapaperirullia ja muuta tavaraa, jota yritän hairata jo täynnä olevaan syliini. Horjahdan, putoan, lyön takaraivoni lujaa keittiösaarekkeen kiviseen pöytätasoon ja lysähdän hengettömänä lattialle.
Pari tuntia myöhemmin lapseni löytävät minut keittiön lattialta. Verta on pään ympärillä, mutta vain vähän. Lapset eivät löydä pulssiani ja soittavat hätänumeroon 112.
Hätäkeskus kutsuu paikalle poliisin. Koska on ilmiselvää, että olen kuollut, ambulanssia ei tarvita.
Seuraavaksi ovikelloa soittaa hautaustoimiston väki, jonka poliisi on kutsunut noutamaan minut.
Koska ruumis on kokonainen ja suhteellisen hyväkuntoinen, ruumispussia ei tarvita. Hautaustoimiston edustajat käärivät minut lakanaan ja vyöttävät kiinni paareihin, jotka kannetaan sisäpihalla odottavaan pakettiautoon. Naapurit kurkistelevat ovisilmästä ja ikkunaverhojen takaa.
Hautaustoimiston pakettiauto vie minut Vaasan keskussairaalan Y-rakennukseen ”takapuolelle”, jotta päivystyksessä jonottavat potilaat eivät näe, kun minut kannetaan sisään. Päivystävä lääkäri käy toteamassa, että olen kuollut.
Minut viedään sairaalan kylmiöön. Siellä minulle annetaan peitoksi sairaalan lakana, ja hautaustoimisto saa omansa takaisin.
Torstai 7.11.
Koska olen kuollut yksin, täytyy tutkia, miksi olen kuollut.
Toki ympäri keittiötä levinneet tavarat ja keittiöjakkara paljastavat, mitä todennäköisesti on sattunut. Mutta voi myös olla, että joku muu kuin kivinen keittiötaso on kolkannut minut ja aiheuttanut ruman ruhjeen takaraivoon.
Kuolinsyyn selvittämiseksi Vaasan poliisilaitokselta tehdään pyyntö oikeuslääketieteellisen ruumiinavauksen tekemisestä Tampereen yliopistolliseen sairaalaan. Poliisi järjestää myös kuljetukseni sinne ja takaisin.
Vainajia kuljetetaan Vaasasta Tampereelle vain kerran viikossa, torstaisin. Menemme levollisesti kimppakyydillä hautaustoimiston pakettiautolla. Sen laveteille mahtuu kuusi hiljaista matkustajaa, mutta tänään kaikki paikat ei ole varattu.
Maanantai 11.11.
Ruumiinavauksessa kuluu pari tuntia. Obduktioteknikko avaa kehoni, ottaa sisäelimet ulos ja asettaa ne siististi alustalle oikeuslääkärin tutkittavaksi.
Minusta otetaan tarvittaessa myös oikeuslääketieteellisiä näytteitä, kuten DNA-, veri- ja kudosnäytteitä. Niistä selviää esimerkiksi se, onko veressäni ollut alkoholia, huumausaineita tai myrkkyä. No ei todellakaan ollut!
Oikeuslääkäri tutkii elimeni ja tulkitsee näytteiden tulokset. Sitten hän antaa lausuntonsa. Olen kaatunut ja lyönyt pääni keittiötasoon, jonka seurauksena takaraivo on osittain painunut kallon sisään. Tämä on aiheuttanut massiivisen verenvuodon, joka on lamauttanut aivojen toiminnan. Olen kuollut välittömästi. Sydän on lakannut pumppaamasta, minkä vuoksi verta ei ole vuotanut ruhjeesta paljoakaan.
Obduktioteknikko sulkee ruumiini, pesee sen ja kietoo minut huolellisesti muoviseen lakanaan. Se teipataan tarkasti kiinni niin, että ruumiistani mahdollisesti purskahtavat nesteet eivät pääse valumaan mihin sattuu.
Torstai 14.11.
Oikeuslääkäri kirjoittaa hautausluvan. Se tulee mukaani, kun minut ja muut Tampereella tutkitut vainajat tuodaan taas torstaina kimppakyydillä takaisin Vaasaan.
Hautaustoimiston pakettiauto kaartaa Vaasan keskussairaalan pihaan, ja minut viedään kylmiöön odottelemaan tyynesti siunauspäivääni.
Torstai 28.11.
Ruumiini seikkaillessa Tampereella lapseni ovat sopineet hautajaisjärjestelyistä ja olleet yhteydessä hautaustoimistoon Vaasassa.
Sen henkilökunta saapuu keskussairaalaan valmistelemaan kuljetustani Vaasan uudelle hautausmaalle siunauskappelille, jossa on kylmiö.
Hautaustoimiston väki nostaa minut arkkuun, joka on toiveeni mukaisesti valkoinen, puuvillaverhoiltu ja jonka kannen kangas on rypytetty kauniisti.
Olen eläessäni suunnitellut omat hautajaiseni etukäteen ja kirjannut toiveeni vihkoon.
Lapseni ovat seuranneet ohjeitani ja toimittaneet hautaustoimistoon sen verenpunaisen, samettisen juhlamekon, jonka haluan ylleni, sekä äitivainaan neulomat, tulipunaiset villasukat, joissa on kantapäät melkein puhki. Ne puetaan jalkoihini.
Lisäksi lapset ovat vieneet arkkuun pantavaksi myös rakkaan petikaverini, nappisilmäisen nallen, joka on pitänyt minua kädestä monina öinä.
Minut puetaan samettileninkiin. Valitettavasti se on kutistunut vaatekaapissa roikkuessaan, joten hautaustoimiston henkilökunta leikkaa hienotunteisesti koltun auki takaa ja asettelee sen ylleni siististi.
Hiukseni kammataan ja huuliin sivellään samettimekkoon sointuvaa, kohtalokkaan punaista huulipunaa.
Läheisilläni olisi vielä mahdollisuus nähdä minut arkussa, mutta he eivät halua. He haluavat säilyttää mielessään muistot minusta elävänä.
Arkkuni siirretään ruumisautoon, jonka keulassa on puolitangossa pieni Suomen lippu. Sitten lähdetään saattoajoon. Läheiseni ajavat mustan ruumisauton perässä.
Hitaasti ja arvokkaasti ajava saattue pysähtyy Hovioikeudenpuistikolla Vaasan kirkon eteen. Ruumisauto sammutetaan, ja kuljettaja käynnistää kännykkänsä sovelluksella sanomakellot soimaan Vaasan kirkon tornissa.
Kellot soivat viisi minuuttia. Sitten saattue jatkaa matkaa pitkin Kirkkopuistikkoa hautausmaalle. Koulusta kotiin kävelevät lapset pysähtyvät tuijottamaan ruumisautoa. Yksi teinipoika älyää tempaista pipon pois päästään ja osoittaa kunnioitusta.
Lauantai 30.11.
Hautajaispäivä. Minut siunataan toiveeni mukaisesti Palosaaren kirkossa, koska se on lempiarkkitehtini, A. W. Stenforsin suunnittelema.
Tuntia ennen siunaustilaisuutta hautaustoimiston väki hakee minut hautausmaan kylmiöstä ja kuljettaa arkun Palosaaren kirkkoon. Arkun päälle asetetaan lempikukkiani, jotka lapseni ovat tilanneet kukkakaupasta.
Kukkalaitteessa on rakkauden punaisia ruusuja ja viattoman valkoisia liljoja. Sen viereen hautajaisvieraat laskevat siunaustilaisuuden alussa omat kukkatervehdyksensä. Olen toivonut, että kukin surija tuo vain yhden ruusun.
Serkkuni on pappi, ja lapseni ovat pyytäneet hänet siunaamaan minut. Kanttori tulee kirkon puolesta. Hän soittaa toiveeni mukaan siunaustilaisuuden lopuksi lempikappaleeni, John Denverin Annie’s Song.
Sen jälkeen saan hautaustoimiston autolla jälleen kyydin siunauskappelin kylmiöön odottamaan tuhkausta.
Hautajaisvieraat siirtyvät Vanhan Vaasan pappilaan muistotilaisuuteen. Lapseni ovat tilanneet sinne toiveitteni mukaisen tarjoilun.
Saattoväelle tarjotaan lempimakujani, kantarellikeittoa saaristolaisleivän kera. Jälkiruoaksi on kahvia ja valkosuklaajuustokakkua.
Tiistai 3.12.
Arkkuni siirretään kylmiöstä Vaasan hautausmaalla olevaan krematorioon. Maalliset jäännökseni palavat noin 750 asteessa tuhkaksi tunnissa.
Minulla on ollut uurna valmiina jo 30 vuotta odottamassa tätä päivää. Olen itse valmistanut sen kansalaisopiston puutyökurssilla. Lapset ovat toimittaneet uurnan hautausmaan toimistoon ja sopineet samalla, milloin he voivat noutaa tuhkat.
Torstai 5.12.
Olen eläessäni toivonut, että tuhkani sirotellaan mereen.
Vaasassa on kaupungin omistamalla merialueella virallinen vainajien tuhkien sirottelualue, joka sijaitsee lähellä Vaasan satamaa ja laivaväylää.
Hautaustoimisto on anonut tuhkani sirottelemiseen kaupungilta luvan, ja tonttipäällikkö on myöntänyt sen.
Lapseni ovat hakeneet hautausmaan krematoriosta uurnani. He astuvat hautaustoimiston omistamaan veneeseen, johon mahtuu kuljettajan lisäksi seitsemän omaista. Tungosta ei ole.
Syksy on tänä vuonna ollut pitkään lämmin, eikä meri ole vielä jäässä. Viimeinen matkani kulkee kevyesti aalloilla keinuen.
Vene sammutetaan, ja lapseni heittävät yhdessä tuhkani mereen. Uurnan he säästävät perheen seuraaviin hautajaisiin.
Minua ei enää ole.
Juttu on kirjoitettu Hautaustoimisto Huhta & Finnen yrittäjän Joakim Sandelinin haastattelun pohjalta.
Jutun idea ja rakenne on luvan kanssa lainattu kaupunkilehti Eparin toimittajan Virpi Kupiainen-Ämmälän kolme vuotta sitten kirjoittamasta jutusta.
