Vaasan kaupunginteatteri juhlii komeasti 80-vuotistaivaltaan. Filmi West Side Story sai Suomessa 17.8.1962 ensi-iltansa. Sillä on 60-vuotisjuhlavuosi. Se sai peräti 10 Oscaria ja täydestä syystä. Pääroolia tarjottiin supervetonaulana Elvikselle, jonka kuolemasta tuli elokuussa 40 vuotta. Hänen managerinsa Tom Parker pelkäsi menettävänsä Kingin filmimaailmaan ja eväsi tarjouksen. Vahinko. Elviksen ääniala oli poikkeuksellisen laaja. Hän olisi pystynyt laulamaan oopperatason kappaleita.
Laajoissa päärooleissa Natalie Wood ja Richard Beymer aukoivat vain suutaan. Dubattu laulu meni aivan nappiin luonnolliselta näyttäen. Tietoisuus ei häirinnyt katsojan nautintoa. Beymer oli korea poika, mutta hänestä ei koskaan kehittynyt isoa tähteä. Filmissä ei ollut yhtään nimekästä esiintyjää. Vain Wood ja Moreno sellaisiksi myöhemmin kehittyivät. Elviksen valovoima olisi ollut suotavaa. Filmistä tuli kuitenkin supermenestys.
Tarina pohjautuu William Shakespearen klassikkoon ”Romeo ja Julia”, jossa kahden vihamielisen suvun paikalla on New Yorkin west siden (länsilaidan) jengien Jetsien ja Sharksien aggressiiviset suhteet. Tonyn ja Marian rakkaus ylittää nämä tulehtuneet jengien välit. Tonyn lemmenjoiun ”Maria” ovat monet muut staratkin levyttäneet. Filmin sanoma on ikuinen, ajaton.
Sen tultua joskus uusintana Ritziin lukiokaverini intti minua katsomaan. En ollut kiinnostunut. Mitä lie jazzbalettia, ajattelin. Eihän siinä ole yhtään tunnettua esiintyjää, protestoin. Kaverini perusteli: ”Meidän ikäisiä jätkiä!”
Lopulta lähdin mukaan mitään odottamatta. Katsomossa odotellessa kuulin edessäni olevan tytön huokaavan naapurilleen: ”Voi, ajattele niitä, jotka näkee tämän ensimmäisen kerran!” Hymähdin ajatellen sen olevan niitä naisten tuntemuksia. Filmi alkoi katutanssijaksolla, joka upeasti esitteli jengit ja koko asetelman. Kuulin vasemmalta miehen hokevan vaimolleen: ”Onko tämä koko ajan tämmöstä? Onko?” Minä olin silloin jo täysin myyty.
Kokemus oli niin valtava, että menin sen viitenä päivänä peräkkäin yhä uudelleen katsomaan. Oli pakko! Juosten. Elämys ei yhtään laimentunut. Vasta viimeisen kerran jälkeen olo oli kuin aina joulupöydästä noustessa, juuri sopivan kylläiseltä. Se oli sielunruokaa. Monia hienoja filmejä olen pari kertaa nautiskellut, mutta tämä kauneuden evankeliumi oli aivan ainutlaatuinen.
Olen aina haukotellut toimintafilmeissä, joissa sankari ajaa panssarivaunulla kymmenen loistoauton yli, hyppää talon katolta ketterästi tehden joustavan kuperkeikan maassa puku päällä ja solmio kaulassa ja räjäyttää tyynesti puoli korttelia.
Matti Hurme
Vaasa