Vaa­li­ten­tit lu­paus­ten puu­dut­ta­vaa marssia

Eduskuntapuolueiden puheenjohtajat ovat keskimäärin osaavaa ja sanavalmista sakkia. Annika Saarikko, Sanna Marin, Anna-Maja Henriksson ja Maria Ohisalo esittelivät osaamistaan kuntavaalien tv-tenteissä, jotka päättyivät torstaina illalla. Kuvassa myös Jussi Saramo, joka sijaistaa vasemmistoliiton Li Anderssonia opetusministerinä mutta ei puolueen johdossa.

Kahdeksan tuntia siinä meni. Kahden viikon mittaan Yle on antanut jokaiselle ison eduskuntapuolueen puheenjohtajalle seitsemän minuuttia ja pääministeri Sanna Marinille kahdeksan minuuttia aikaa mainostaa itseään ja puoluettaan televisiossa parhaaseen katseluaikaan.

Vasta puheenpidon jälkeen toimittajat pääsivät tenttaamaan poliitikkoa.

Marinin kohdalla konseptiin tuli lommo, sillä hänen annettiin jatkaa sdp-kehuaan yliajalle asialle vain hyväntahtoisesti hörähtäen. Seuraavissa ohjelmissa toimittajat korostivat aikarajan olevan ”sama kaikille”, mutta eihän se voinut enää olla.

Vaalitenttien rytmitys oli tällä kertaa varsin eloisa. Parasta antia olivat politiikan tutkija Jenni Karimäen ja vaihtuvien asiantuntijoiden analyysit, joissa avattiin syitä sille, miksi kukakin puheenjohtajista puhuu niin kuin puhuu.

Usein syynä on tarveharkinta eli pyrkimys erottua muista, vahvistaa kannatuspohjaa ja houkutella ehkä jokunen empivä äänestäjä itselle. Kaikki puoluejohtajat ovat fiksuja ja asioihin perehtyneitä yksilöitä, joten sanavalmista esiintymistä on lähes Euroviisujen tai jääkiekon veroista seurata.

Liika on silti liikaa. Yle kutsui vielä varapuheenjohtajat aamuksi radioon, missä nämä toistivat puoluejohtajiensa edellisillan lausumia ja kehuivat näiden esiintymistä.

Eduskunnan radiona Yle lähtökohtaisesti antaa paljon puheaikaa poliitikoille. Seitsemän minuuttia keskeytyksetöntä vaaliohjelmapropagandaa on kuitenkin lepsua journalismia ja joidenkin kohdalla tuskaista kuultavaa.

Vuonna 2015 pääministeri Juha Sipilän (kesk.) tv-puheesta suoraan kansalaisille nousi kohu siitä, miten Yle antaa kritiikittä lähetysaikaa valtion johtajalle, joka ei ole uudenvuoden puhetta pitävä presidentti.

Nykyisen pääministerin ja muiden vaalipuhujien ruotimisessa Ylen tenttaajat Jyrki Hara ja Sanna Savikko pärjäsivät varsin hyvin. Isoja valituksenaiheita epätasapuolisuudesta ei heidän osaltaan päässyt syntymään. Onneksi Mariniakin älyttiiin haastaa.

Vahvimmin Ylen kuntavaalitenttien katselumaratonista jääkin mieleen pääministerin tarjoilema maailmankuva, jossa ihminen nähdään kehdosta hautaan kunnallisissa palveluissa surffaavana olentona eikä yrittäjistä puhuta.

Puheenjohtajana Marin oli äkkiä demaripoliitikko, joka on valmis kytkemään julkisissa palveluissa kaikki töpselit seinään mutta ei kaipaa kaapelin alkupäähän virtalähdettä. Kuntalaisille luvattiin palveluita ja vielä kerran palveluita, mutta niiden hankkimiseksi ei väläytelty työn tekemisen hikeä eikä velkaantumisen iestä.

Kritiikin Marin kuittasi omaan tyyliinsä kysymällä, missä kaikki ovat olleet viimeiset sata vuotta. ”Ettekö te tienneet sdp:n olevan vasemmistopuolue?”

Nyt asia tuli harvinaisen selväksi. Unelmahöttö oli kuitenkin napakaksi puhesuoritukseksi marinoitua.

Marinin jälkeen vasemmistoliiton Li Andersson ei kuulostanut enää kovinkaan vasemmistolaiselta. Äitiysvapaalta palannut Andersson muisti korostaa, että puolue on laskeskellut myös hyvinvointiyhteiskunnan rahoitusta.

Marin oli maininnut yritykset kahdeksassa minuutissaan kerran. Silloin hän totesi: ”Jokainen yritys ja työpaikka sijaitsee jonkun kunnan alueella.” Niinhän se on.

Yksi tv-puhe ei kerro kaikkea, mutta jotakin se Marinista paljasti. Elämä kuului olevan sitä, että jo ennen pienen kuntalaisen syntymää vastaan tulee neuvolan palvelu.

Sitten edetään synnytyssairaalaan, päiväkotiin, esiopetukseen ja kouluun, eikä mihin tahansa, vaan maailman parhaaseen lähikouluun. Varhaiskasvatus toimii tietenkin myös virka-ajan ulkopuolella.

Koulun ohessa osallistutaan sitten kunnan takaamaan maksuttomaan harrastukseen kunnallisen urheilukentän tekonurmea hyödyntäen. Sinne mennään julkisella liikenteellä mukavasta asunnosta, jollaisen kunta mahdollistaa.

Joko alkaa ahdistaa? Siinä tapauksessa onkin mielenterveyspalveluiden vuoro.

Yksinhuoltajan ja omaishoitajan jaksamista tuetaan kotipalveluilla. Pikkuhiljaa aletaan siirtyä kunnalliseen palveluasumiseen, kunnes on aika ottaa vastaan ympärivuorokautista hoivaa.

Hautaamisen varmaan hoitaisivat seurakunnat, mutta julkinen palvelu on sekin.Puuttuuko tästä jotakin?

Ensimmäinen ajatus: haluaisinko elämäni vaihtuvan Marinin versioon, jossa kunnalliset palvelut pyörittävät arkeani? Toiseksi: kuka maksaisi kasvavan verotaakan sillä aikaa, kun pyörisin kunnallisissa palveluissa vauvasta vaariksi.

Ilmeisesti tässä yhtälössä on sittenkin joku, joka tekee työtä pienyrittäjänä tai yksityisen palveluksessa.

Marin kruunasi illan ehdottamalla kunnallisveron muuttamista progressiiviseksi. Ideaan ei sisältynyt konkretiaa eikä mallille tule mieleen esikuvaa Ruotsista tai muualtakaan. Mutta varmasti vasemmistolaisen korvaan kuulosti mukavalta, että ”rikkaat” maksaisivat entistä enemmän palveluiden turvaamiseksi.

Kun tenttaaja kysyi, miten talous kestäisi tämän kaiken, Marin kiersi jälleen yrittäjien ja elinkeinoelämän mainitsemisen: ”Kestävä talouskasvuhan syntyy hyvinvoivista ihmisistä ja ihmiset voivat hyvin, kun he saavat omaan arkeensa riittävästi apua ja tukea.”

Kirsikkana kakun päälle Marin vakuutti, että kunnan kuuluu varmistaa jokaiselle nuorelle kesätyöpaikka.

Perussuomalaisten Jussi Halla-ahon näkemykset taloudesta eivät sortuneet Marinin kaltaiseen palvelupopulismiin. Halla-ahon populismi kukoisti eniten hänen bravuurissaan, maasta toiseen muuttamisen ja muiden nykyajan realiteettien pilkkaamisessa.

Halla-ahon maailmassa möröksi nousevat vaikkapa uzbekistanilaiset raksamiehet. Kyllähän uzbekkeja onkin joskus nähty lähinnä tasoitetöissä. Enemmän symboleiksi kuin todellisiksi voi arvella ”monikulttuurisuuskoordinaattoreita” ja ”sukupuolineutraaleja liikennemerkkejä”, jollaisia Halla-ahon kunnissa ei ollenkaan tarvittaisi. Vai olisiko oppositiojohtaja huumorin asialla.

Kokoomuksen Petteri Orpo oli arvottu aloittajaksi. Parin viikon jälkeenkin häneltä palautuu mieleen sen korostaminen, että hyvä on tuotettava ennen sen jakamista. Orpo sivalteli ”vasemmistohallitusta” voimalla. Sotea ja erillistä verottavaa maakuntatason hallintoa Orpo ei kaivannut, koska ei se tuo rahaa kirstuun eikä käsiä hoitamaan. Sydämen Orpo löysi oikealta, mikä on hoopo kielikuva mutta sitkeässä.

Keskustan Annika Saarikolta perinteisen maalaisidyllin ja ääripäiden keskellä olemisen autuuden maalailu oli karata käsistä. Väljästä asumisesta haaveillessa tuli selväksi, että keskusta on yhteistyökyvyn ja vastuullisuuden puolue. Vihreiden Maria Ohisalo puhui ympäristöstä ja ilmastosta eniten, mutta särmä jäi vähiin. Kristillisdemokraattien Sari Essayah tavoitti taas omansa.

Vasemmistoa ja oikeistoa yhdisti ainakin osaamisen ja koulutuksen korostaminen. Vaalitenttien sarjan päättänyt Anna-Maja Henriksson vakuutti puhumalla asiantuntevasti kiireetöntä asiaa.

Tenttien päättyessä tuli vastustamaton halu matkustaa Pietarsaareen.

Matti Posio