Neljä naista, perjantai-ilta ja 500 kilometrin ajomatka Suomen halki lännestä itään. Sellainen yhdistelmä, että oikeastaan mitä tahansa voi sattua, mutta viime viikonloppuna eläimet päättivät ottaa pääroolin tässä näytelmässä.
Ylistarossa valtava naakkaparvi oli parkkeerannut itsensä valtatielle. Linnut lehahtivat lentoon auton keulan edestä, mutta yksi niistä ei ehtinyt alta pois. Kuului ikävä tumahdus ja kolinaa auton alta ja kiljuntaa auton sisältä.
Kuskin sydäntä riipaisi, mutta eipä tuossa tilanteessa ollut mitään tehtävissä.
Tämän jälkeen pitkä pätkä sujui rauhallisesti, mutta mitä lähemmäs itärajaa päästiin, sitä eläimellisemmäksi meno muuttui.
Illan hämärtyessä jäniksiä alkoi vilahdella tien yli. Suurin osa näkyi kaukana auton valoissa, mutta eräs yksilö päätti jäniksille tyypilliseen tapaan lähteä juoksemaan auton edessä.
Jonkin matkaa pitkäkorva päästeli samaan suuntaan kuin auto, mutta yhtäkkiä se päätti kurvata ihan edestämme tien toiselle puolelle. Jarrutin vaistomaisesti, vaikka aina sanotaan, että jänistä pienempää ei kannata väistää. Autossa kiljuttiin, mutta tällä kertaa ei kolahtanut, ja pimeällä pikkutiellä ei onneksi ollut muita liikkujia.
Vähän myöhemmin tienreunassa kyyhötti pieni jäniksenpoikanen. Hiljensin kävelyvauhtiin, ettei vain kävisi yhtä täpärästi kuin edellisen jäniksen kanssa.
Kaikki ihastelimme, että onpa kaveri pieni ja söpö. Juuri silloin auton valoihin vyöryi jotain oranssia ja karvaista, ja tajusimme, että kissa oli väijynyt jäniksenpoikaa ja hyökännyt sen kimppuun silmiemme edessä.
Matka jatkui jäniksenpojan kohtaloa surkutellessa. Kauaa ei kuitenkaan tarvinnut olla apea, koska yhtäkkiä aivan tienvierestä lehahti lentoon pöllö. Laji jäi mysteeriksi, vaikka linnun näki niin läheltä, että sen siivet hipoivat auton kylkeä. Taisi tässäkin kohtaa kuulua kiljuntaa.
Takapenkillä alettiin pohtia, että tällä matkalla näkemättä ovat enää susi, karhu ja hirvi. Seuraavan mäennyppylän yli päästyämme kartturin paikalta kuului: ”EI V***U HIRVI!” Ja siinähän sellainen jolkotteli tien yli, oli ilmeisesti ollut syömässä tien varressa olevan puupinon luona.
Mökille oli enää muutama kilometri, mutta kovassa vesisateessa ja hiljaa körötellessä matka tuntui loputtoman pitkältä.
Mökkitien varrella aidan takana makoilevat lehmät näyttivät harvinaisen rauhallisilta ja vaarattomilta.
Elina Levijoki