Tällä viikolla julkaistun Valviran selvityksen mukaan vanhustenhoito on Suomessa sitä tasoa, että pitää toivoa kuolevansa ennen kuin joutuu vanhainkotiin.
Ongelmakeskeisesti käsiteltynä syyksi luettiin rahapula, kiire ja alalle soveltumattomat hoitajat. Sitten päästiin siihen, mikä on oma vastuu iäkkäistä läheisistä? Meidän, jotka olemme vaatimassa, mutta emme antamassa ratkaisuja?
Juuri tästä oikeustieteilijä Urpo Kankaan kommentit aiheuttivat älähdyksen. Hän ehdotti pari vuotta sitten omien vanhempien elatusvelvollisuuden kirjaamista lakiin. Se olisi vastapalvelusta hoidosta, jota vanhemmat ovat antaneet lapsilleen ja lapsenlapsilleen.
Sattumalta Helsingin Sanomien yleisönosastolla on käyty koko viikko toisenlaista huolenpitokeskustelua: on podettu sekä mummokateutta että kuvailtu lastenlasten hoidon vuoksi äärirajoilla olevien isovanhempien tukalaa tilannetta. Kun lastenhoito on lasten vanhemmille itselleen rankkaa, se voi olla rankempaa isovanhemmille, jotka eivät henno kieltäytyä auttamisesta.
Isovanhemmat putoavat siis käytännössä hoivaloukkuun: hoitavat lapsenlapsiaan uupumukseen saakka mutta jäävät ehkä itse vaille hyvää hoitoa, kun sen aika koittaa.
Kärjistäen voi väittää, että tässä näkyy suurten ikäluokkien ja oman ikäluokkani ero. Suuret ikäluokat auttavat aina.
Paitsi omat lapsensa, he hoitavat omat vanhempansa, eikä se siihen lopu, sillä he hoitavat ja auttavat myös aikuisia lapsiaan ja lopulta lapsiensa lapsia.
Sukupolvien ketju -tutkimuksen mukaan lähes puolet suuriin ikäluokkiin kuuluvista auttoi aikuisia lapsiaan myös rahallisesti.
Suuriin ikäluokkiin verrattuna oma sukupolveni on varsinaista ulkoistussukupolvea. Meillä on ainakin omasta mielestämme kiireempi kuin vanhemmillamme koskaan ja työelämämmekin on vaativampaa kuin ikinä aiemmin.
Jos massissa löytyy, mielellämme ostamme kaiken valmiina mitä ostettavissa on. Asia, jota on vaikea ymmärtää sen ikäluokan, joka on kaiken omin käsin tehnyt.
Toisaalta odotamme silti lähiapua ja kainostelematta sitä myös pyydämme. Edeltävä sukupolvi on ollut "Ei tehdä tästä nyt mitään numeroa" -ihmisiä eli joutunut ja tottunut pärjäämään itse. Se on ollut ylpeydenaihekin, jos apua ei ole juuri tarvinnut pyytää.
Edes omilta lapsilta ei pyydetä, oli sitten kyse puunkaadosta tai mistä tahansa työstä, jota lapsi ei toivoisi vanhempansa enää tekevän itse. Todennäköisesti omin käsin tekemään tottumaton lapsi ei edes osaisi tehdä ja auttaa rakentajasukupolven lailla.
Kuinka ihmeessä tällaisesta yhtälöstä saadaan tulevina vuosina rakennettua hyvää vanhustenhoitoa edes suurille ikäluokille, jotka vielä nyt ovat suurimmaksi osaksi terveitä ja toimeliaita eläkeläisiä?
Merkit eivät käytännössä viittaa siihen, että kiltit ja kuuliaiset läheiset rientäisivät sankoin joukoin yhteiskunnan avuksi, vaikka 81 prosenttia suurten ikäluokkien lapsista pitääkin auttamista velvollisuutenaan. Toisaalta mummuista ja papoista noin puolet haluaa itsekin, että yhteiskunta hoitaa heidät. Hehän ovat hyvinvointiyhteiskunnan itse sellaiseksi rakentaneet.
Hyvinvointiyhteiskunnasta ei pidä palata hyväntekeväisyysyhteiskuntaan, jossa vanhukset ovat lapsiensa hyväntahtoisuuden varassa tai hoito on lasten varallisuudesta tai varattomuudesta kiinni. Kun omaishoidon varaan ei voi laskea, lasketaan uudelleen edes ne oikeat hoitajamitoitukset.
SATU TAKALA