Urheilutieteeseen, pelin, pelaajien ja vastustajien analysointiin – itse asiassa koko urheilun ja urheilijan kokonaisvaltaiseen kehittymiseen käytetään nykyaikana mielettömiä summia rahaa, resursseja ja aikaa. Pelaajien juoksumatkoja, juoksunopeutta ja rasitusta mitataan todella tarkasti. Vastustajat ja oma peli puretaan atomeiksi.
Sattuman ja onnen osuutta yritetään pienentää niin pieneksi kuin mahdollista erilaisilla analyyseilla sekä tarkalla ja täsmällisellä tekemisellä. Mutta voisiko pelin tulos olla sittenkin kiinni siitä, että muistinko minä nousta sängystä pelipäivän aamuna oikealla jalalla tai siitä, että saapuessani stadionille ripustan takkini juuri siihen oikeaan, toisena vasemmalta olevaan koukkuun?
Taikausko tai rutiini, niin kuin me sitä urheilupiireissä kutsumme, elää urheilussa vahvasti. Uskallan sanoa, että jokaisella meillä, niin valmentajalla, pelaajalla ja fanillakin, on oma rutiinimme ennen peliä. Uskomme sillä auttavamme joukkueemme voittoon.
Joillakin ne ovat näkyvämmät ja joillakin enemmän yksityiset: yksi tulee aina samaa reittiä ottelupaikalle ja istuu samaan paikkaan saman otteluevään kanssa, toinen laittaa aina samat voittavat kalsarit tai sukat jalkaan ja kolmannella on aina sama järjestys, jolla kättelee ja tervehtii ystävät ottelupaikalla.
Itsellenikin on muovautunut pelivuosina ja nyt valmentajana tietyt tavat, joita täytyy tehdä ennen peliä, että voittaisimme. Jotkut tavat ovat ärsyttävän pysyviä ja toiset tavat vaihtuvat riippuen edellisen pelin tuloksesta. Esimerkiksi nyt yksi pysyvä tapa on, että joukkueenjohtajani täytyy suoristaa villapaitani alla olevat kaulukset ennen ottelun alkua.
Vaihtuva tapa on se, totta kai riippuen edellisen pelin tuloksesta tai edellisestä erikoistilanteesta, istunko paikalleni vaihtopenkille vastustajan erikoistilanteen aikana. Hullua, eikö olekin?
Vai onko sittenkään…
Tieteellinen totuus kuitenkin on, että esimerkiksi jalkapallo-ottelussa herra Sattumalla on 51 prosentin osuus lopputulokseen. Eli yli puolet asioista vain tapahtuu meistä riippumattomista syistä. Kaaosta, sekamelskaa, sattumaa, Keskuskentän ruohontupon muuttamaa pallon lentorataa.
Kun pelissä on asioita, joita emme pysty kontrolloimaan, mutta silti kovasti haluaisimme, meidän täytyy löytää keinot. Ja silloin istuako vai ei, voi tehdä sen eron. Tai kuten Tapparan jääkiekkojoukkue: aina kun he ovat pelanneet finaaleissa valkoisilla kypärillä, tuloksena on ollut tappio ja hopeamitalit. Aina kun he ovat pelanneet sinisillä kypärillä finaalissa, on tuloksena ollut voitto ja kultamitalit. Ja tietenkään tämä vuosi ei tehnyt poikkeusta.
Me kaikki jännitämme pelejä ja toivomme oman joukkueen menestystä ja varmasti näillä poppakonsteilla haemme vain turvaa ja viimeistä varmistusta hyvin tehdylle työlle. On helpottavaa tuntea ja ehkä tietää, että kaikki ei ole meistä itsestä kiinni, vaan on jotakin muuta jossakin. Ja se tunne voi antaa rentouden ja itseluottamuksen saavuttaa paras mahdollinen tulos, tietysti pikkuisen kypärän värillä autettuna.
Simo Valakari
Kirjoittaja on SJK päävalmentaja.