Vaasan kaupunginteatterin yhdessä solistien, Vaasan kaupunginorkesterin ja Vaasan oopperan kuoron kanssa toteuttama ooppera Pohjalaisia lunasti upeasti Vaasan kaupungin maineen oopperakaupunkina. Ooppera juhlistaa myös teatterin 80-vuotisjuhlaa.
Ennen esityksen alkua minulla oli pari huolen aihetta, onko ohjaus onnistunut pilaamaan oopperanautinnon ja riittävätkö äänet oopperan tulkintaan. Huoleni osoittautuivat turhiksi. Harvoin saa kokea näin tasapainoisesti toteutetun oopperaesityksen.
Käytän tarkoituksella sanaa tasapainoinen, koska esityksessä kaikki osui kohdalleen. Oopperan sielu, musiikki oli teoksen läpikotaisin sisäistäneen kapellimestasi Anna-MariaHelsingin hallussa.
Ohjaaja Anna Kelo oli onnistunut tavoittamaan 1800-luvun puolivälin pohjalaista maaseutua kuvaavan sielunmaiseman. Toisaalta tapahtumat etenevät kuin verkkaisesti virtaava joki Pohjanmaan lakeuksilla ja toisaalta pinnan alla oli monia jännitteitä, jota luovat oopperaan vahvan tunnelatauksen.
Jännitteitä luovat erilaiset vastakohdat, virkavalta-kansan vapaudentahdo voimakkaimpana, mutta myös ihmisten sisäisten ristiriitojen nostattamat voimakkaat tunnetilat.
Oli ilahduttavaa, että pukusuunnittelija Paula Varis ja koreografi Annika Silander toteuttivat omassa työssään samaa linjaa kuin ohjaus.
Pukusuunnittelija ei ollut sortunut tavanomaisiin pohjalaisuuteen liitettyihin jussipaitoihin, vaan maaseudun väki pukeutui kuten silloin arjessa puheuduttiin. Poikkeus oli Liisan (Saara Rauvala) rakastuneen nuoren naisen heleä vaatetus. Puvustus erotti virkakunnan ja kansasta ja körtit omaksi ryhmäkseen.
Koreografi tavoitti juurevan, verkkaisen rytmin liikekielessä. Harrin Jussin ja Karjanmaan Kyöstin painikohtaus oli kahden raavaan miehen reilu kohtaaminen, ei akrobatiaesitys ja tanssikohtaus kuvasi maaseudun elämänrytmiä, arvokkuutta.
Valosuunnittelija Teemu Vähänen pystyi valaistuksella sekä alleviivaamaan että rajaamaan kohtauksia. Janne Vasaman lavastus toteutti kaaren rakennustelineistä lopulliseen kohtaukseen, valmiiseen pohjalaistaloon. Symboliikka oli vahva.
Toinen huolenaiheeni äänten riittävyys oli turha. Vaasaan on saatu joukko upeita laulajia, joiden näyttämätyöskentely on myös ammattitaitoista. Tässä esityksessä myös sivuosiin on onnistuttu saamaan osaavia laulajia.
Kritiikissään Katariina Korkman on tuonut esiin solistien ja kuoron onnistumisen.
Jostain syystä häneltä jäi mainitsematta pääparin Harrin Jussin ja Liisan (Jussi Vänttinen, Saara Rouvala) osuudet. Näitä upeita laulajia kuulisi mieluusti toistekin Vaasassa. Pohjalaisia oopperan eniten siteerattu lause on on Liisan loppurepliikki: ”Ei mun silimäni enää oo kirkkahat”.
Miksi aloitin puheenvuoroni tuomalla esiin pari huolen aihetta?
Muutaman viimeisen vuoden aikana olen joutunut pettymään Vaasassa esitettyihin ooppera- ja musikaaliesityksiin. Suuri pettymys oli 2019 Carmen, joka on yksi ”suurista” oopperoista.
Ohjaaja oli sijoittanut oopperan alun 1920-luvun naisten äänioikeustaiteluun. Jossain vaiheessa oltiin sevillalaisessa kapakassa ja kolmannessa vaiheessa juhlassa punaisella matolla. Mukaan sotkettiin kliseenomaisesti ”me to” -tematiikkaa ja skandaalilehdistöä. Tässä esityksessä onnistuttiin kadottamaan Carmen-oopperan sielu.
Päärooleissa naisten äänet riittivät, mutta samaa ei voi sanoa miehistä ja sivurooleista. Kuoro juoksenteli paikasta toiseen kuin päättömät kanat. Rimppakinttuinen toreador farkuissaan ei ollut omiaan nostattamaan tunnelmaa.
Carmenin loppukohtauksessa, joka tunnelmaltaan on yksi oopperahistorian satuttavimmista, onnistutaan tunnelma pilaamaan lopullisesti vetämällä mukaan kännykät ja paparazzit kuvaamaan tilannetta. Jos tätä toteutusta vertaa Pohjalaisia-oopperan tasapainoiseen toteutukseen, ollaan eri sfääreissä. kokonaisuutena sekamelska.
Musikaaleissa The Sound of Music ja West Side Story harmitus liittyy äänten riittävyyteen. Varsinkin ensiksi mainitussa miesäänten heikkous pani hetkittäin kokemaan myötähäpeää.
Meneillään olevassa West Side Storyssa pääosan naisääni on viritetty niin korkealle, että kuulijaa jännittää pääseekö laulaja kunnialla loppuun. Harmittavaa, että nämä tilanteet korostuvat hetkissä, joissa esityksen kannalta merkittävä tunnelataus on keskeistä.
Lopuksi moitteita Vaasan kaupunginteatterin markkinoinnille. Pohjalaisia-oopperan markkinointi oli olematonta, jos sitä vertaa esimerkiksi West Side Storyn markkinointiin.
Jo sen erottaminen, mikä on ooppera ja mikä on näytelmä, tuntuu olevan hukassa. Teatterin alkukuulutuksessa pyydetään nauttimaan näytelmästä ja I-P:n menopalstalla mainostetaan näytelmää.
Jos ooppera ei saavuttanut katsojatavoitteita, voi teatteri syyttää itseään.
Sinikka Terenius-Heikkilä
Vaasa