Sellaasta soon maalimanpolitiikka, sano Tenho, ku seuras, miten varis nakkeli rastahanpoikaasia pesästä maahan. -Notta jos toista miällytät, niin toista et. Aina joku vahavempi rökyyttää heikompaa.
Sitte se pohoriskeli, pitääskö mennä hätihin vai antaasko luannon hoitaa asian iliman rauhanturvajoukkojen sekaantumista. Varmahan se pohtiis viäläki, jonsei Sylyvi olisi käyny huitomas rutkunpesällä sevverran akressiivisesti, notta varis säikähti. Sitte Sylyvi laitto kukka-amppelihin heiniä pehemusteeksi, keräs maahan puronnehet poikaaset siihen ja perusti niille uuren pesän saunan verannalle.
Tenho sai kaivaa matoja ja sulattaa niille jauhelihaa eineheksi.
– Näin se justihin menöö, Tenho huamautti, ku rahtas kilijuville poikaasille viirettä kertaa ruakaa eikä Sylyvi ollu enää kuulemas. –Ei näjy piolookista eikä muutakaa hualtajaa mihinään. Ulukopualiset saa teherä tyän.
– Eikö tua oo humanitääristä apua, eherotin sille. – Eettisesti oikeen ja kaikella lailla viksua.
– Orotas ku tuloo syksy. Jos nämon hengis, ne syää kaikki viinimarijapuskat tyhyjiksi eikä osoota minkäällaasta kiitollisuutta pelastajiansa kohtahan. Notta kiittämättömyys se luamakunnas rehoottaa, lujennoo Tenho.
Silloli kumminki siinä valinnan maharollisuus: teherä niinku itte ajatteloo, jättää poikaaset omillensa taikka miällyttää Sylyviä ja jatkaa hoitamista.
Ku asiaa tarkasteloo oman olemisen siärettävyyren kannalta, on siinäki pualensa, jos aina ja joka tilantehes pohoriskeloo, mitä äitee, isä, sisko, veli, naapuri ja kaikki muut ihimiset sanoo, ennenku teköö mitää. Jos äitee tykkääs, notta näin on pareet, mutta isä, notta nuan sen pitääs olla, niin mitäs teet? Kumpaa miällytät, kumman vihan otat päälles? Taikka jos siskon ja enon miälipitehet onki ristiriiras? Ratkaasooko sukulaasuussuhtehen läheesyys asian?
Ja ku viälä kysääset naapurin lesken näkemystä, tuloo heleposti pattitilanne. Tarttoo istahtaa pohoriskelemahan erilaasia näkemyksiä. Meleko vähän siinä saa hommia tehtyä. Sitte moittiivat vähätöiseksi, sukulaaset ja muukki.
– Mutta viälä maharottomammaksi kuvio menöö, sano Tenho, ku tarkistaa entisten opettajiensa, kauppa-auton henkilökunnan, viranomaasten, tanhupiiriläästen ja kaikkien, joiren kans on vaihtanu usiamman ku kolome sanaa, näkemykset. Tuloo meleko monimutkaanen miällekartta, varsinki jos kaikki on viälä keskenänsä eri miältä ja riiroos.
– Eikä siinä viälä kaikki, se vaahtos. – Loputtomas nevas rämmitähän silloon, ku ruvetahan iliman kysymistä arvuuttelemahan, mitä kukaki ajatteloo. Notta tästä äitee varmahan tykkääs, taikka täs nouratan sirpaleserkkujen tahtua, vaikkei oo ikää eres nähäny niitä.
– Notta pareet on, Tenho jatko ja tuuppas kauhian möltin jauhelihaa rastahanpoikaasen kitahan, ku katteloo viärellensä sellaasen auktoriteetin, johona yhyristyy valistunu riktaattori ja erustuksellinen remokratia ja kuunteloo sitä, jos on välttämätööntä antaa ulukoosen maaliman vaikuttaa ittehensä.
Sitte se Tenhon mainittema valistunu riktaattori ja remokratian ylin erustaja huuti meirät kahaville.
Arto Juurakko
Kirjoittaja on alavutelainen kirjailija.