Se, kenen kanssa päätyy ystäväksi, on ihanan sattumanvarainen asia. Jonkun kanssa klikkaa heti ensitapaamisella, jonkun kanssa vasta vuosien tuttavuuden jälkeen. Joskus sitä astelee uuteen ryhmään, ja ystävystyy samantien kaikkien kanssa. Joskus löytyy muutama jonka kanssa synkkaa, ja joskus ei yhtään ketään. Ajattelen kaikesta huolimatta, että uusia ystäviä voi löytää aina.
Mikään ei kuitenkaan ole niin tärkeää kuin vanhat ystävät. Heidän kanssaan eletään nykyhetkessä, mutta samalla he osaavat kertoa millainen olit teini-ikäisenä, ekaluokkalaisena tai nelivuotiaana. Sellaisessa ystävyydessä on syvyyttä.
Minun vanhat ystäväni pystyy laskemaan yhden käden sormilla, mutta äidilläni niitä on kokonainen tyttökerhollinen. Tytöt sattuivat samalle luokalle oppikoulussa, ja ovat pitäneet yhtä sieltä asti. Lisää väkeä on tullut matkalla mukaan, mutta ystäviä on oltu joka tapauksessa pitkään, 1970-luvulta asti.
Tytöistä ei voi puhua ilman että alkaa naurattaa. Kaksi heistä oli esimerkiksi joutunut kouluaikana opettajan puhutteluun. Opettaja oli vienyt tytöt sivummalle ja julistanut: ”Te olette poikkeavia!” Tytöt olivat melkein kaatuneet naurusta. ”Niinhän me olemmekin!”
Sama nauru, ilo, huumori ja yhteinen ”poikkeavuus” on ollut läsnä tyttöjen tapaamisissa kaikki nämä vuodet.
Nuorina tytöt olivat villejä ja vapaita. Kesäisellä liftausreissulla otetuissa kuvissa ojanpenkalla makoilee pitkätukkaisia, samettihousuisia tyttöjä tupakat huulessa.
Kun liftireissulla loppuivat rahat, mentiin maakunnassa ravintolaan ja esitettiin, että yksi tytöistä oli vieras Espanjasta, Carmen, jolla oli hirveä nälkä. ”Mitä Carmen haluaisi syödä?” isännät kyselivät, lumoutuneina eksoottisesta ulkomaanelävästä. Carmen solkkasi siansaksaa, ja tytöt tulkkasivat: ”Carmen haluaa oopperavoileivän!” Tämä leipä jaettiin tasan kaikkien matkalla olleiden tyttöjen kesken.
Iän karttuessa tyttöjen ilo on saanut syvyyttä. Sairauksista, avioeroista ja vaikeista ajoista on selvitty yhdessä.
Myös minä olen saanut osani tyttöjen viisaudesta, kun olen kohdannut elämässäni vaikeita asioita. Ja kun ystäväni aviomies jätti hänet, tiesin heti mihin hänet piti viedä: tyttöjen illanistujaisiin. Ystäväni sai siellä sellaista vertaistukea, johon yksikään ikäisemme ei olisi omalla elämänkokemuksellaan pystynyt.
Kun tytöt täyttivät viittäkymmentä, osa heistä järjesti yhteiset juhlat, joista ei musiikkia, tanssia ja iloa puuttunut. Juhlat kokosivat yhteen niin paljon muitakin vanhoja ystäviä, että niitä päätettiin alkaa järjestää seuraavinakin vuosina.
Arvatkaa mikä tuli vuosittain järjestettävän juhlan nimeksi? No tietysti ilo ja riemu.
Jo pikkutyttönä katsoin tyttöjen luokkakuvaa, ja listasin tuttuja kasvoja. Myöhemmin opin, että tällainen kohtaaminen ja yhdessäpysyminen on itse asiassa aika poikkeuksellista.
En uskalla edes ajatella, mitä olisi tapahtunut, jos tytöt eivät olisi sattuneet samalle luokalle silloin 1970-luvun alussa.
Ystävyys voi joskus olla ihme, joka ilmestyy tyhjästä ja jatkuu läpi elämän.
LAURA HILTUNEN