Hyvinvointiyhteiskunta ei ole tarpeeton kuluerä, joka pitää murskata. Se on kansalaisten turvaverkko, jonka pitää antaa kaikille Suomessa asuville mahdollisuus syntyä, kehittyä, opiskella, tehdä työtä, perustaa perhe, selvitä elämän arjesta ja saada apua, jos terveys ja oma turva pettää.
Hyvinvoinnista kun puhutaan, niin politiikan on lähdettävä periaatteesta, että yhteiskunnan todellinen vahvuus mitataan sillä, miten se kohtelee heikoimmassa asemassa olevia ihmisiä. Se on ihmisoikeuksien ja tasa-arvon lähtökohta. Siinä mittarissa nähdään myös puolueiden todellisen erot ja empatian laatu.
Suomen taloutta ei voi rakentaa vain niin, että köyhiä kupataan ja laskut lankeavat aina samalle ihmisryhmälle. Siinä on oikeus ja kohtuus kaukana, kun pienituloisilta leikataan, työntekijöiden ja työttömien asemaa heikennetään, sosiaaliturvan ehtoja kiristetään, julkisia terveyshuollon maksuja nostetaan taivaisiin, ja yksityisiä yrityksiä vaan tuetaan.
Pian neljä vuotta on Suomen hallituksen suulla puhuttu työnteon kannustimista ja talouden tasapainottamisesta. Mutta millaisia kannustimia saa perheen isä, joka hakee töitä ilman tulosta, laskee kaupassa jokaisen euron, tai pelkää, ettei rahat riitä vuokraan, eikä lapset voi harrastaa.
Köyhyyttä ei poisteta tekemällä köyhistä köyhempiä. Työttömyyttä ei ratkaista työttömiä syyllistämällä. Suomessa on aina tehty töitä. Hallituksen tapa ”kannustaa” vain pahentaa elämää.
Miksi työntekijöiden, lapsiperheiden, opiskelijoiden, työttömien ja eläkeläisten pitäisi kantaa kohtuuton vastuu samalla, kun taloudellista valtaa ja omaisuutta kasataan harvoille? Se on todella väärää sijoittamista. Siitä ei hyvää seuraa kuin tietenkin rikkaille.
Suomea ei pelasteta työntekijöiden oikeuksia ja sosiaalista turvaa leikkaamalla, yritysten yhteisöveroja pienentämällä, suuryrityksiä ruokkimalla, julkisia terveydenhoidon maksuja korottamalla, eläkeikää korottamalla ja eläkkeitä leikkaamalla.
Hallituksen yksipuoliset leikkauslistat ovat pitkiä. Ne kertovat siitä, että Suomi halutaan pudottaa mallimaiden joukosta.
Gallupit ja tilastot kertovat, miten tavalliset suomalaiset leikkauksiin reagoivat. Ne kertovat, että koko poliittinen ja ammatillinen työväenliike koputtaa porvarihallituksen ovea ja vaatii yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta.
Tarvitaan kaikkia tulomuotoja koskeva, oikeudenmukainen verotus, laadukkaat julkiset palvelut ja investointeja ihmisten työhön, toimeentuloon ja koulutukseen.
Hyvinvointi ei parane rajoja rikkomalla. Suomi tarvitsee politiikkaan kansallisen tahtotilan, joka rakentaa luottamusta, vahvistaa työntekijöiden oikeuksia ja turvaa jokaiselle ihmisarvoisen elämän.
Suomella ei ole varaa yhteiskuntaan, jossa hyvinvointi kuuluu vain niille, joilla on jo valmiiksi eniten. Sen historia todistaa.