Olen työskennellyt suurimman osan työuraani työllisyys- ja yrityspalveluiden rajapinnassa, niin valtiolla kuin kuntasektorilla. Olen nähnyt lukuisia työnantajia, jotka olisivat valmiita antamaan mahdollisuuden heikossa työmarkkina-asemassa olevalle työnhakijalle.
Hyvä aikomus törmää kuitenkin usein byrokratiaan. Erityisesti PK-yrityksille palkkatuen kaltaiset tukimuodot näyttäytyvät monimutkaisina. Hakemukset, ehdot ja raportointi vievät aikaa, jota yrittäjällä ei tahdo olla.
Kun työllistämisen tueksi rakennettu järjestelmä koetaan raskaaksi, moni rekrytointi jää tekemättä.
Suomen työttömyys on edelleen EU-maiden korkeimpia, vaikka talouskasvun näkymät ovat parantuneet. Talouskasvu on hyväksi, mutta se ei yksin ratkaise työttömyysongelmaa.
Suomessa työttömyys on merkittävältä osin rakenteellista. Työmarkkinoilla on ihmisiä, joiden työllistymisen esteet eivät poistu sillä, että avoimia työpaikkoja syntyy lisää.
Pitkäaikaistyöttömyyden taustalla on usein samanaikaisesti terveyden, toimintakyvyn, osaamisen tai sosiaalisen tilanteen haasteita.
Tutkimuksissa on todettu, että mitä pidempään ihminen on työelämän ulkopuolella, sitä vaikeammaksi paluu työmarkkinoille muodostuu. Tällaisissa tilanteissa pelkkä työpaikka ei riitä, vaan rinnalle tarvitaan sosiaali- ja terveyspalveluita, kuntoutusta, koulutusta sekä yksilöllistä valmennusta.
Tilanne on muuttumassa entistä haastavammaksi. Hyvinvointialueilla vähennetään tai lopetetaan kuntouttavaa työtoimintaa ja työpajatoimintaa lainsäädäntömuutosten sekä resurssipaineiden seurauksena.
Samalla katoavat monilta ihmisiltä juuri ne palvelut, jotka ovat toimineet ensimmäisenä askeleena kohti työelämää.
Suomalaisilla työmarkkinoilla rekrytointikynnys on jo lähtökohtaisesti korkea. Yrityksiltä odotetaan tuottavuutta nopeasti, eikä mahdollisuuksia pitkään perehdytykseen tai työkyvyn asteittaiseen vahvistamiseen aina ole.
Siksi tarvitsemme ratkaisuja, jotka aidosti jakavat työllistämisen riskiä työnantajan ja yhteiskunnan välillä. Tarvitaan mekanismeja, jotka helpottavat työmarkkinoille pääsyä ja madaltavat työnantajien rekrytointikynnystä.
Pelkkä työkyvyttömyyseläkkeelle ohjaaminen ei ole ratkaisu. Kestävä ratkaisu löytyy siitä, että mahdollisimman moni ihminen pystyy osallistumaan työelämään edes osittain.
Yksi mahdollinen ratkaisu olisi mahdollistaa kuntien yksin tai yhdessä omistamien työkanavayhtiöiden perustaminen. Ne voisivat toimia henkilöstöpalveluyritysten tavoin ja välittää heikossa työmarkkina-asemassa olevien työnhakijoiden työpanosta yrityksiin.
Työntekijä olisi yhteiskunnallisen yrityksen palveluksessa, mutta työ tehtäisiin asiakasyrityksissä. PK-yritykselle tämä olisi kevyt ja käytännöllinen tapa työllistää. Samalla työntekijä saisi tarvitsemansa tuen, ohjauksen ja valmennuksen.
Keskusteluun yhteiskuntavastuusta tarvitaan nykyistä vahvempi sosiaalisen vastuun näkökulma. Tämän hetken suurimpia yhteiskunnallisia haasteita on kasvavan työvoimareservin saaminen takaisin osaksi työelämää.
Yhteiskuntavastuuta on myös se, että yritykset, kunnat ja valtio rakentavat yhdessä väyliä työelämään niille ihmisille, joiden mahdollisuudet työllistyä avoimille työmarkkinoille ovat heikentyneet.
Jos haluamme aidosti nostaa työllisyysastetta ja turvata hyvinvointiyhteiskunnan rahoituspohjan, meidän on uskallettava siirtää painopistettä tukijärjestelmien hallinnoinnista ihmisten työllistämiseen.
Työmarkkinoiden ulkopuolella oleva ihminen ei tarvitse lisää byrokratiaa ympärilleen. Hän tarvitsee mahdollisuuden päästä mukaan työelämään.