Kesän kynnyksellä se iskee. Työhevosen ravi laantuu, ja klapse asfalttilla käy rauhallisemmaksi. Sinne tänne sinkoilun sijaan sen askel käy määrätietoisemmaksi. Se pälyilee metsiä ja vaaroja. Se haistaa puhtaan veden ja aistii mäntymetsien raikkaan tuoksun. Se haluaa poiketa liukuhihnan syöttämistä päivistä pois metsiin ja niityille.
Työhevonen kääntyy asfalttipaanalta seuraavalle polulle. Se on päättänyt jättää hevonhumpat taakseen nyt ja kellokortin naksuttaman päivärytmin. Sen työravi vaihtuu laukkaan, joka lennättää sen suorinta tietä lapsuuden laitumille. Se laukkaa niityille, joissa poika ja tyttö ottivat keppihevoset alleen kuin tyttö ja poika: pattika pattika pattika.
He kävelivät käsi kädessä. Joskus lapsia oli useampia, ja taas he kävelivät käsi kädessä. He olivat luonnonlapsia – tyttöjä ja poikia – piirissä ja piilosilla kerrostalon takapihoilla, metsissä ja heinäpelloilla.
Niityille heittäytyessään lasten katse kiinnittyi koivujen haviseviin lehtiin. Sinitaivaalla nähtiin norsuja, lehmiä, paloautoja, kukkapuskia, pellenkasvoja ja kaikkea. Niitä samoja luonnollisia ja maailman tärkeimpiä asioita, joita esimerkiksi Pentti Linkola yhtenä itsenäisistä ajattelijoista kaivaa kirjoituksillaan muisteistamme esiin. Hän kirjoittaa kirjassaan Johdatus 1990 luvun ajatteluun:
– Polun pientareet mäen alla olivat minun elämäni kukkaketoja. Missään ei helottanut yhtä paljon neilikoita, päivänkakkaroita, kurjenkelloja, eikä mistään löytänyt niin varhain keväällä auenneita sinivuokkoja.
Sellaisia lapsia me olimme, ihmettelijöitä. Luonnossa temmeltäviä ipanoita, joille vanhemmat nauroivat rakkauttaan. Tikut nypättiin varpaista irti itse tai sen teki paras kaveri.
Vietimme pihalla kaikki pitkät kesät. Intiaanileikit leikittiin jylhässä sekametsässä järven rannalla. Opittiin mestareiksi uimaan ja sukeltamaan.
Rosvoleikit leikittiin läheisillä kallioilla, joissa oli ainakin mielikuvitusluolia. Pahat pojat ilmestyivät sinne autokatoksen varjoista. Hyvät voittivat, tai vängättiin, ketkä voittivat.
Metsissä ja niityillä törmäsimme tuon tuosta eläimiin. Ruokimme pesästään pudonnutta pikkulintua hyönteisillä ja kuvittelimme pelastavamme sen hengen. Juoksimme karkuun hongan juurella sähisevää kyykäärmettä.
– Varokaa, se tulee perässä!
Kauhistelimme kesken temmellysten uimarannan läheltä saatua valtavaa haukea. Sen kidassa oli ainakin tuhat terävää hammasta.
– Onneksi ei haukannut, kun uitiin alasti, me pojat huokaisimme toisillemme.
Päättelimme, että vaan tytöt voisivat enää uida niin.
Työhevonen on ennättänyt takaisin lapsuuden maisemiin. Järven vesi ei ole enää kirkasta. Tuulessa havisevat puut on kaadettu. Lapsuus on mennyt, mutta onko poika vielä olemassa?
Sama kysymys iskee joka vuosi, kun alkaa tuoksua keväältä ja kesältä. Taivas on sentään yhä taivas, ja metsästäkin nousee sateen jälkeen raikas tuoksu. Ehkä tämä tästä, työhevonen miettii venytellen kroppaansa loma-asentoon. Ja kas kummaa, yhtäkkiä poika tupsahtaa vuosikymmenten takaa takaisin. Hänellä on naurava suu ja ihmettelevät silmät.
Poika kykkii perhosten perässä kamera kädessä. Hän kuuntelee lintujen kosiolauluja. Kevät herää rinnassa, kesä juoksee vastaan. Järven vesi vaihtuu vihreäksi, ja pojan poskelle vierähtää kyynel.
JARI E. HAKALA