Sunnuntaiaamun lenkillä katselin pulleamahaista varista, joka käveli raskain askelin verkkaisesti grillin eteen heitetyn roskan luo.
– Jaahas, jaahas, tällainenkin tässä, varis tuntui paheksuvan ja nokkaisi sinappitahraisen paperin tieltään sivuun.
Linnun liikkeet toivat mieleeni entisaikojen talonmiehen jostain suomifilmeistä.
Västäräkki, joka hyppeli puistikolla edelläni, taas muistutti huomionkipeää pikkutyttöä.
– Katso minua, katso nyt! Ota valokuva, ota nyt, se sirkutti pyrstö keikkuen.
– Enkä ota, tiuskaisin västäräkille ääneen.
Vilkaisin ympärilleni. Ei kai kukaan kuullut, kun puhuin linnulle?
Tutkijat ovat todenneet, että ihmisella on luontainen tarve yrittää tulkita eläimiä ja sanoittaa niiden käytöstä. Kyllähän tämän tietävät kaikki, joilla on jokin lemmikkieläin.
Eläinten inhimillistäminen tuottaa ihmiselle mielihyvää ja toteuttaa fantasiaa puhuvasta eläimestä.
Enkä muuten ole ainoa, joka puhuu linnuille. Vaasalaiskuvaaja Esa Siltaloppi julkaisi Facebook-sivullaan pari viikkoa sitten videon, jossa laulujoutsen oli tutustumassa hänen Jaguariinsa kuvauskeikalla Vaasan yliopistolla.
Videolla Siltaloppi kyseli linnulta, aikooko se yliopistoon opiskelemaan ja toivotti tälle kohteliaasti hyvää viikonloppua.
Usein ajatellaan, että ihminen on luomakunnan herra ja ikään kuin hierarkiassa eläimiä ylempänä.
Mutta kulttuurin parissa on aina tiedetty, että eläimet ovat vertaisiamme.
Saduissa, runoissa, lauluissa, näytelmissä ja elokuvissa eläimet puhuvat, niillä on nimet ja muitakin ihmisen piirteitä.
Usein niillä on tarinassa myös jokin tärkeä viesti tai opetus ihmiselle.
Sinua silmiin katsova eläin ottaa myös aidosti yhteyttä sinuun, toiseen elävään olentoon.
Vaikkei ihmisellä ja eläimellä yhteistä kieltä olekaan, ihmismieli vaistomaisesti
alkaa tulkita eläimen katsetta ja sen viestiä.
Elina Luokkanen on tutkinut Vaasan yliopistoon tekemässään pro gradussa (2018) eläinten inhimillistämistä Facebook- ja Instagram-julkaisuissa.
Hän totesi, että eläimiä, kuten omia lemmikkejä, kuvataan ainutlaatuisina yksilöinä, ja ne ovat rinnastettavissa ystäviin ja perheenjäseniin. Some-julkaisuissa eläimistä tehdään persoonallisia, ja sen seurauksena julkaisuista tulee humoristisia, viihdyttäviä.
Muutama viikko sitten iltalenkillä Onkilahden maisemissa pysähdyin hetkeksi, ja viereeni lennähti naurulokki. Se seisoi keskellä pyörätietä ja katseli minua.
Koska kummallakaan ei ollut muita juttukavereita lähimaillakaan, rupesin juttelemaan lokin kanssa. Keskustelimme syvällisiä.
Seisoimme siinä pitkän aikaa. Lopulta lähestyi yksi pyöräilijä, ja sanoin lokille ääneen, että sinun on nyt varmaan lennettävä pois.
Pyörän lähestyessä lokki otti kaksi askelta minuun päin, ja kun pyörä oli mennyt ohi, se otti kaksi askelta takaisin. Sitten se vilkaisi minuun, kuin sanoakseen: ”Huomasitko, kuinka hienosti annoin tietä? Enkä lähde minnekään, meillä on vielä juttu kesken.”
Tutussa joululaulussa Varpunen jouluaamuna varpunen sanoo: ”En mä ole, lapsonen, lintu tästä maasta. Olen pieni veljesi, tulin taivahasta.”
Minun veljeni ovat kaikki elossa, mutta mietin nyt, kukahan tuttu Tuonelasta tämä lokki oikein oli.