Olin eräänä kevätpäivänä kotona yksikseni ja luin sohvalla kirjaa. Äkkiä jostain kuului vaimea, pieni ääni. En ollut kuullut ääntä aikaisemmin, enkä ollenkaan käsittänyt, mistä se tuli. Se kuului uudelleen ja uudelleen. Ääni muistutti hyvin vaimeana naulapyssyn ääntä. Ensin terävä kopaus ja päälle pieni suhaus. Illalla se alkoi kuulua jälleen. Kopaus ja suhaus. Ja sama toistui seuraavana päivänä ja seuraavana.
Kun asiaa perheen kanssa ihmettelimme, huomasimme, että kirjastohuoneen katonrajassa olevan matalan lasitiilirivistön ulkopuolelle ilmestyi aina äänen kuuluessa varjo. Kun menimme porukalla katsomaan tilannetta ulos, näimme ikkunan takana västäräkin, joka lensi päin lasitiiliruutua aina vain uudelleen ja taas uudelleen. Nokan terävä kopaus ruutuun ja suhaus, kun lintu putosi siivet räpiköiden ikkunalaudalle. Sama rituaali toistui päivästä toiseen. Sitten keksin laittaa ikkunan eteen lasten värikkäitä hiekkasankoja, ettei västäräkkiparka aivan päätään takoisi hajalle peilikuvansa kanssa kisaillessaan. Eihän sieltä lasitiilestä nimittäin muuta heijastunut, kuin västäräkin oma kuvajainen.
Meillä tavataan pitää autot aina tallissa, kun niille on sellainen hyödyke rakennettu. Silloin tällöin ne tietysti ovat hetken pihassa, jos tiedossa on kohta jotain menoa. Tämän kevään aikana autojen peilit alkoivat jostain oudosta syystä sotkeentua. Linnunkakassa ne olivat ulkoapäin ja itse peili täynnä pientä töhryä. Juuri pesty auto oli pienen hetken pihassa seisottuaan taas likainen. Ja uskokaa tai älkää, se sama västäräkki oli tämänkin arvoituksen ratkaisu. Meillä juhlittiin toukokuun puolessa välissä synttäreitä ja pihassa oli monta autoa. Olohuoneen ikkunasta sitten huomasimme, että eikö vain se västäräkin vintiö käy autojen peilin edessä itseään ihailemassa. Räpyttää siipiään nokka kiinni peilissä ja lennähtää hetkeksi peilin päälle istumaan. Ja sitten sama kuvio uudelleen; keikailee peilin edessä siivet vimmattua vauhtia räpytellen ja taas hetkeksi peilin päälle huilaamaan. Eikä mene kauaa, kun jo peilin pielukset ovat kakkaläiskien peitossa. Tätä samaa västäräkki on jatkanut koko tämän nuoren kesän. Viime viikolla tulimme keskellä yötä reissunpäältä ja auto jätettiin pihaan, josta isäntä lähti sillä aamulla liikenteeseen. Eikö vain ollut tuo västäräkin veijari jo aamuyön varhaisina tunteinakin ehtinyt käydä itseään peilailemassa, sen verran likaiset olivat taas auton peilit. Pihalintujen touhuja on mukava seurailla. Niistä on iloa koko perheelle. Lapset puhkeavat aina ratkiriemukkaaseen nauruun, kun näkevät turhamaisen västäräkin peilailemassa itseään auton sivupeileistä.
Katja Aninko-Laukkola
Toimittaja