Maanviljelijä Heikki Peltola kysyi mielipidekirjoituksessaan (Ilkka-Pohjalainen 19.10.), millä tavoin turvemaa aiheuttaa kasvihuonepäästöjä. Turvepeltojen päästöt syntyvät, kun ojitus mahdollistaa mikrobiologisen hajotuksen pintamaassa. Tällöin turve, eli runsaasti hiiltä ja typpeä sisältävä eloperäinen aines, hajoaa pois. Päästöt ovat ihmissilmälle näkymättömiä, mutta hajoaminen näkyy siinä, että turvekerrosta kuluu pois noin 1 cm vuosittain.
Kotimaisten mittaustulosten mukaan turvepelloista poistuu hiiltä hiilidioksidina keskimäärin 8 tonnia vuodessa hehtaarilta. Sen lisäksi turpeeseen sitoutunutta typpeä pääsee ilmakehään noin 11 kg hehtaarilta vuodessa typpioksiduulin muodossa, ja kun nämä muutetaan hiilidioksidiekvivalenteiksi, turvepellon päästö on noin 33 tonnia hiilidioksidiekvivalenttia vuodessa hehtaarilta. Kun näitä hehtaareita on Suomessa noin 270 000, tulee päästöjen kokonaismääräksi noin 9 miljoonaa tonnia, joka tosiaan on enemmän kuin vuotuiset päästöt henkilöautoliikenteestä.
Kasvusto toki sitoo hiiltä, mutta määrä on vähäisempi kuin turpeen hajotessa vapautuva hiili. Suurin osa kasvuston hiilestäkin hajoaa takaisin hiilidioksidiksi vuoden sisällä. Päästöjä syntyy, vaikka maa olisi roudassa ja lumen peitossa. Pellon typpioksiduulipäästöistä jopa puolet voi syntyä talviaikana.
Turvepellot ovat olleet tärkeitä ruokaturvalle. Kirjoituksessa mainitulle Koskelan Jussille paras vaihtoehto olikin raivata suota aikana, jolloin ei ollut koneita tai väkilannoitteita. Turvepellot ovat edelleen tärkeitä osalle Suomen maatiloista, mutta tämän ei pitäisi estää päästövähennysmahdollisuuksien etsimistä. Jo 20 000 hehtaarin vettäminen vähentäisi maatalouden hiilidioksidipäästöjä 10 %.
Läheskään kaikki turvepellot eivät ole enää ruuantuotannossa. Esimerkiksi vuonna 2020 tukia nosti 7 500 maatilaa, jotka eivät myyneet maataloustuotteita tai vuokranneet peltojaan ruokaa tuottavalle maatilalle. Pelkästään näillä tiloilla oli 17 000 hehtaaria turvepeltoja. Lisäksi on kymmeniä tuhansia hehtaareita, jotka ovat menettäneet tuotantokykynsä tai ovat muusta syystä käyttämättöminä. Turvepeltoja jää paljon pois viljelystä rakennemuutoksen myötä, mutta päästöt jatkuvat ojituksen yläpuolisessa kerroksessa, vaikka peltoa ei viljeltäisi.
Pohjaveden nostaminen lähelle maan pintaa on ainoa tapa lopettaa turvepellon päästöt. Olisi myös aktiivisten viljelijöiden etu, jos tuotannon ulkopuolella olevat pellot voitaisiin vettää suon kaltaisiksi ja vapauttaa hukkaan menevää tukirahoitusta. Näin aktiiviset tilat voisivat jatkaa viljelyä niin kauan kuin se yhteiskunnan kannalta on tarkoituksenmukaista.
Tämänhetkinen tilanne on kestämätön; suurin osa suomalaisista luultavasti ei hyväksy sitä, että varoja käytetään enemmän turvepeltojen ojitettuna pitämiseen kuin niiden ympäristöhaittojen vähentämiseen.
Kristiina Lång
tutkimusprofessori
Luke
Bernt Nordman
ilmasto-ohjelman johtaja
WWF Suomi