Kun suomalaisten tutuin ja rakkain filmi filmattiin uudestaan, siitä tuli maamme filmihistorian kallein tuotanto.
Tekohetken ajan henki välittyy aina filmeihin. Se on kiinnostavaa, mutta myös rasite. Molbergin väriversiosta tuli yya–Suomen kontillaanoloajan kommunistinen tulkinta, jolle politbyroon korkeat toveritkin saattoivat aplodeerata. Suomessa sitä ei silloin uskaltanut kritisoida edes puolustusvoimain komentaja Jaakko Valtanen.
Kohtaukset oli politisoitu Suomen ”fasistien” puuhailuksi. Se ”huipentuu” eversti Karjulan kuvaukseen lopussa. Filmin sanoma: Sotasyyllinen Suomi murskattiin, mutta säilyi Stalinin armosta.
Se meni odotettua huonommin ja olisi flopannut ilman taustamainettaan.
Louhimiehen version ”realistista” kuvausta ihailtiin suotta. Ei näyttelijää tarvitse rasittaa henkihieveriin, koska katsoja tietää, että kaikki on kuitenkin fiktiota. Ammattitaito riittää uskottavan illuusion syntyyn. Jo Brando totesi, ettei katsoja huomaa mitään eroa. Läpiväsynyt näyttelijä alittaa suoritustasonsa. Levänneenä säästyy aikaa, rahaa, hermoenergiaa ja lopputulos on parempi.
Minkä takia Tuntematon esitetään 6.12. joka vuosi? Se on tuttu jo kaikille. Hyvä vaihtoehto olisi ”Sissit”, joka perustuu Paavo Rintalan romaaniin. Filmattiin 1963 ja on jäänyt aiheetta täysin unhoon.
Se on laatutasoa ja sisältää myös eettisiä ja uskonnollisia pohdintoja, jotka täysin puuttuvat Linnan teoksesta. Ne olivat kuitenkin oleellisia kysymyksiä sodassa. Linna korvaa ne keventävällä huumorilla ja uskon, että juuri tästä syystä filmi on niin suosittu.
Hänen aseveljensä ovat ”velikultia” ilman mitään keskinäisiä soraääniä, joita esiintyy kaikissa muissa yhteisöissä. Honkajoki on filmin hauskin hahmo. Tarmo Manni teki hahmosta unohtumattoman.
Linnan kirja pelaa viihteellisenä realismina. Sota oli kuvattu hauskanpuoleiseksi, varsinkin Pyynikin teatteriversioissa. Sisseistä huumori puuttuu täysin.
Laineen filmin typerin kohtaus esittää Rokan teloittavan hymyillen kokonaisen vihollisosaston kp:llä hankeen. Nyppii kaikki nautiskellen pelistä pois. Tenavakatsojina ihastelimme sitä. Eero Ahon tulkinnassa Rokka ulvoo ampuessaan villisti ”noutajan” kuulan hipaistua häntä. Osuva tulkinta. Laineen filmin kruunaa alussa ja lopussa soinut Finlandia. Se antaa filmille sielun.
”Sissit” päättyy mestarillisesti. Maastossa huudetaan: ”Rauha on tullut! Rauha on tullut!” Kamera panoroi sissien kasvokuvia. Ne ovat ilmeettömiä. Ei riemua. Ei tunteenpurkauksia. Äänetön kuva ilmentää tyhjyyttä. Tunteet ovat sotalukossa. Siinä ei vitsejä heitellä.
Amerikkalaisissa filmeissä ramboilijat olisivat laukoneet ilmaan, hihkuneet, kiroilleet ja alkaneet ryypätä. Joskus hiljaisuus puhuu voimakkaimmin.
Matti Hurme
Vaasa