Syy Suomen huonoon menestykseen Rion olympialaisissa on selvitetty äkkiämpää kuin arvattiinkaan.
Syyllinen olen minä.
En toki yksin, mutta omalla panoksellani kaltaisteni akateemisten äitien joukossa. Me olemme niitä, jotka istumme joukkuepalavereissa vaatimassa Nuori Suomi -hengen mukaista kohtelua "janipettereillemme", jotka eivät urheilullisilla meriiteillään olisi millään muotoa oikeutettuja peliaikaan ykkösjoukkueiden aloituskokoonpanoissa.
Itse asiassa eivät missään muissakaan kokoonpanoissa.
Syyllisyyden taakka on kannettavaksi hirmuinen, sen myönnän. Aloitinhan palavereihin ja joukkuetapaamisiin osallistumisen jo syksyllä 1996, ja jatkan edelleen.
Ajanjaksoon mahtuu viisi olympiadia. Ja koko ajan on Suomen menestys heikentynyt. Antakaa anteeksi!
Akateemisten äitien syyllistämisen aloitti jääkiekkovaikuttaja Petteri Sihvonen, joka kritisoi blogissaan (https://blog.paf.com/petterisihvonen/) urheilusta mitään ymmärtämättömien vanhempien (äitien) päästämistä osaksi lasten ja nuorten urheiluharrastusta.
Sihvosen mielestä akateemiset äidit ajavat omien pilttiensä etua niin voimakkaasti, että todellisten lahjakkuuksien kehitys häiriintyy.
En allekirjoita miehen väitteitä.
Todelliset lahjakkuudet etenevät kyllä. Joukkuelajeissa he nousevat varsin nopeasti omaa ikäluokkaansa vanhempien joukkueisiin, saavat haasteita, joihin "janipettereillä" ei ole mahdollisuutta. Ja kehittyvät.
Huiput myös kerätään yli seurarajojen yhteisiin joukkueisiin, heidän luotseikseen löytyvät koulutetut ja kokeneet valmentajat.
"Janipettereiden" porukoille haetaan uutta valmentajaa vastentahtoisten ja kokemattomien isien, äitien ja kumminkaimojen joukosta kausi toisensa jälkeen, mikä näkyy vääjäämättä lasten kehityksessä.
Urheilun akatemiaopinnot, joita Etelä-Pohjanmaallakin on tarjolla melkoisen laajalle lajikirjolle, tarjoavat lahjakkaille erinomaiset mahdollisuudet edetä huipulle. Akatemiaan pääsevät lajien huiput tiukkojen karsintojen jälkeen.
Äitien syyllistäminen tuntuu kummalliselta. Oman kokemukseni (20 vuotta) mukaan useimmiten ne ovat isiä, jotka meuhkaavat kentän laidalla ja haukkuvat valmentajia niin taitamattomuudesta kuin epätasa-arvoisesta peluuttamisestakin. Erityisen kriittisiä ja äänekkäitä isät tuntuvat olevan kontaktilajeissa, kuten salibandyssa tai jääkiekossa. Jalkapallossakin.
Äidit eivät ehdi. He pitävät kanttiinia kentän laidalla: leipovat mokkapaloja, grillaavat makkaroita ja myyvät kahvia. He huolehtivat siitä, että pelivarustus tulee kotiin myös hävityn ottelun jälkeen.
Yläkouluun siirtyessään moni jättää urheilun. Vaatimukset kasvavat, treenikerrat lisääntyvät, peliaika vähenee. Ennen niin mukavasta harrastuksesta tulee pakkopullaa, mikäli omat tavoitteet kulkevat eri rataa valmentajien ja joukkuejohdon tavoitteiden kanssa.
Huiput jäävät, mikä lienee Sihvosen kaltaisille lajiniiloille suunnaton helpotus. Lahjattomat "janipetterit" läsähtävät tietokoneidensa ääreen, ja heidän huippu-urheilua ymmärtämättömät akateemiset äitinsä vaihtavat lukupiireihin.
Urheiluseurojen tehtävä ei ole vain huippujen kasvattaminen. Yhtä tärkeää on tarjota ei-huipuille mahdollisuus liikkua ja kehittää itseään. Niin kauan kun yhteiskunta tukee seurojen toimintaa, on niiden kannettava vastuunsa kaikista.
MARJA TYYNISMAA