Humanistina arvostan tunteen merkitystä ja niitä tunnekokemuksia, joita saamme erilaisista ajatuksista ja kokemuksista, jokapäiväisessä arjessa.
Tunnekokemukset itsessään rakentavat ymmärtämystämme ja toivon mukaan samalla auttavat meitä käsittelemään uusia asioita, oppien ja kehittyen ihmisinä edelleen. Valitettavasti viimeisen parin vuoden aikana tunteen arvoa on alettu käyttämään väärin, yliolkaisesti. Tunne on jossain kohdin kokonaan korvannut faktan. Tunteesta on tullut fakta. Mielipiteitä ei tarvitse enää perustella millään tiedolla. Tunne on tieto.
Menneellä viikolla kuulimme forssalaisista mielenosoituksista ja kahakoista, jossa huolestuneet kansalaiset osoittivat pelkojaan pakolaisia kohtaan. Pelon aiheena oli muun muassa todellisen Suomen murentuminen? Minkä todellisen Suomen? 700 vuoden ruotsalaisuuden ja 100 vuoden venäläisyyden jälkeen olemme nyt eläneet kohta 100 vuotta suomalaisina, joiden juuret ovat vahvasti myös näissä menneissä valtioissa. Puhumattakaan viimeisen sadan vuoden aikana saaduista vaikutteista ympäri maailmaa. Ja saamelaiset, miten nämä forssalaiset suhtautuvat heihin?
Maallikon silmissä nämä argumentit ja argumentoijat ovat hyvin samanlaisia kuin esimerkiksi tasa-arvoisen avioliittolain vastustajat. Vahvasti yritetään tarrautua johonkin mystiseen pyhään ja entiseen, olematta kuitenkaan ihan selkeitä, että miltä osin maailma ei saa muuttua, ja miltä osin voidaan hyväksyä se, ettemme voi kehitystä koskaan estää.
Voittajia tässä ajassa ovat ne, joilla on puhetaito kunnossa. Tunteen voittaessa faktat, on helppo kiinnittyä siihen myyntimieheen, jonka pystyy parhaiten kouraisemaan meidän sielumme mukaan; saarnamiesten aika on nyt. Sen todistimme muutama vuosi sitten, kun erään populistisen puolueen itseoikeutettu suuri johtaja nappasi kansan mukaansa kaskujen ja anekdoottien maailmaan. Ne me ymmärsimme, siinä missä euriborit eivät napanneet. Siitä alkoi uusi aika Suomenkin keskustelukulttuurissa. Isommassa mittakaavassa voimme nyt seurata sisällöttömyyden ja imbesillyden triumfia Yhdysvaltojen presidentinvaalissa, missä hävyttömyydellä on päästy republikaanien presidenttiehdokkaaksi.
Puhetaidon opettaminen ja oppiminen ovat avainasemassa, jotta saamme äänemme kuuluviin nykymaailmassa, joka täynnä ääntä. Nyt meidän tulisi panostaa siihen, että saisimme ne äänet, jotka kannattavat kaikille yhtäläisesti parempaa huomista, puhumaan. Ja puhumaan tavalla, jolla tullaan ymmärretyksi. Ja johon voimme kiinnittyä, myös tunteella.
Itse olen johtamassani järjestössä puhunut tästä 1,5 vuotta. Jotta saamme sanomamme eteenpäin, pitää meidän puhua kielellä, jota ymmärretään ja tavalla, joka ei syyllistä, pelota, eikä sulje ketään pois. Osin siinä olemme mielestäni onnistuneetkin.
Toivon, että saamme keskustelukulttuuria muuttumaan, ensisijaisesti sisällöllisesti, mutta myös argumentoinnin osalta. Siinä olemme kaikki yhteisesti vastuussa. Vihapuhe, sen kaikissa muodoissaan, ei auta meitä millään tavalla eteenpäin, tässä yhteisessä laivassa, nimeltään Suomi.
Panu Mäenpää
Seinäjokelaislähtöinen Setan puheenjohtaja