Luokkakaverini koti paloi. Oltiin silloin ala-asteella. Koko luokan voimin ihmeteltiin tapahtunutta. Vielä vuosia jälkeenpäin hän jutteli, että eihän se haittaa, vaikka kaikki tavarat menivät, mutta kun ei jäänyt yhtään valokuvaa. Hänestä ei ole olemassa pikkutyttökuvia. Niitä, jossa poseerataan uusi kesämekko päällä, posket suklaajäätelöstä tahmeana. Ei niitä, jossa puhalletaan synttärikakun päältä kynttilöitä, eikä sitä klassista otosta, jossa seisotaan kodin rappusilla, iso reppu selässä ensimmäisenä kouluaamuna.
Minä sain vuosia sitten arvokkaan aarteen haltuuni. Sain suuren kasan papan valokuva-albumeja. Vanhimmissa kuvissa pappa itse on vauva vuonna 1923. Ihana kuva on muun muassa se, jossa mummuni seisoo nuoressa koivikossa vatsa kansallispuvun alla pullollaan; minun isäni se siellä on tulollaan. Sellainenkin kuva kansiossa on, jossa vajaan vuoden ikäinen isäni seisoo kesänurmella rautakankea vasten ilkosillaan. Vahtina isän vieressä on suuri musta kukko, joka oli kuulema vihainen luonnoltaan.
Luokkakaverin valokuvien puutteen ohjaamana olen aina ajatellut, että jos vastaan tulisi niin kauhea tilanne, että oma koti syttyisi palamaan, pelastaisin ne papan albumit. Vaikka mitään muuta tavaraa en saisi mukaani, ne albumit ottaisin. Näin olen ajatellut vuosia.
Muutama viikko sitten heräsimme isännän kanssa kesken suloisen unen valtavaan meteliin. Palohälytin meidät herätti keskellä yötä! Uni kaikkosi silmistä välittömästi ja lähdin suuntaamaan kohti makuuhuoneen ovea. Vaikka aikaa kului vain sekunteja, ehdin jo kauhulla ajatella, kuinka suuret tulenlieskat iskisivät vastaan, kun avaisin oven eteisaulaan. Mielessä pyöri vain ajatus päästä äkkiä viereiseen huoneeseen, jossa lapset nukkuivat. Kiire oli melkoinen. Isäntä oli nopeammin tilanteen tasalla. Hän huomasi, että ulvova palohälytin oli siinä meidän päämme yläpuolella, makuuhuoneen hälytin. Muutamalla tyynynhuitaisulla hän sai metelöijän vaikenemaan. Eteisaula ja koko muukin talo oli hiljainen, eikä savua, saati tulenlieskoja näkynyt missään. Lapsetkin nukkuivat untaan sängyissään, eivätkä tienneet hädästämme mitään. Ainakin puoli tuntia etsittiin ja kummasteltiin, mikä ihme hälyttimen sai laukeamaan itsekseen. Haisteltiin kaikki huoneet katosta lattiaan, tutkittiin kaikki lamppujen ja sähköjohtojen muuntajat ja seisottiin ulkona, jos haju olisikin tullut avoimen tuuletusluukun kautta tupaan. Missään ei haissut. Isännän tarkistus teknisessä tilassakaan ei tuonut vastausta tilanteeseen. Arvaatte varmaan -uni ei tullut heti uudelleen silmään.
Niin tärkeitä, kuin valokuvat minulle ovatkin, ettei siinä tilanteessa, kun palohälytin soi keskellä yötä, tullut mieleenikään hakea jakkaraa ja kurotella papan albumeja yläkaapista. Oli vain sanomattoman kova kiire hakea turvaan pienen pienet aarteeni, jotka nukkuivat prinsessaunta sängyissään.
Katja Aninko-Laukkola
toimittaja