Vuoden pimein aika meni lukiessa teosta, joka muistuttaa siitä, miten järkyttävällä tavalla Neuvostoliitossa suhteuduttiin sekä ulkomaalaisiin että oman maansa kansalaisiin, joita kansainvälisyys kiinnosti. Markus Leikolan jyhkeä romaani Uuden maailman katu ei ole vain kuvaus menneistä ajoista ja viestintäteknologian kehityksen vaikutuksesta kansainväliseen politiikkaan. Uuden maailman katu on myös peili, peili jossa ei valitettavasti ole mitään vinoa.
Suomalaisten yritysten ja palkollisia pitävien yhteisöjen suhde kansainvälisyyteen on pelottavan usein sukua Venäjän neuvostoaikana huippuunsa kehitetylle kansainvälisyyden kammolle. Neuvostoliitossa kammo merkitsi myös kalmoja.
Suomessa suhde kansainvälisyyteen näkyy muun muassa surkuhupaisina käytäntöinä yrityksissä. Yhä edelleen on yrityksiä tai yhteisöjä, joissa työntekijöiden ulkomaanmatkat hyväksytään erikseen hallituksessa. Tämä siitä huolimatta, että työntekijöiden kotimaanmatkojen kulut ovat usein huomattavasti suurempia, varsinkin jos niihin liittyy urheilullisia aktiviteetteja pohjoisissa maakunnissa.
Olen toki kuullut myös yrityksistä, joissa suhde kotimaanmatkoihin ja ulkomaille suuntautuvaan reissaamiseen on tasapuolisen epäilevä ja vihamielinen. Kaikki tämä viestii henkilöstölle yhtä asiaa, heitä johtaa hallituksen sijaan politbyroo.
Hallituksissa pitäisi kyllä käsitellä kansainvälisyyttä, mutta aivan toisessa valossa. Yrityksen hallituksen jäsenenä olisin huolissani siitä, jos yhtiön keskijohto ja asiantuntija eivät matkusta eivätkä ole kiinnostuneita kansainvälisyydestä. Miksi rekrytoida yhtään ihmistä, jolla ei ole oman alansa kansainvälisiä kontakteja ja miksi työnantaja ei ottaisi noista kontakteista kaikkea hyötyä irti?
Tähän on olemassa vain yksi looginen ja samalla pelottava seikka. Yhtiö kokee toimivansa alalla, joka on Suomessa niin erityislaatuinen, ettei sillä ole mitään edellytyksiä pärjätä oman alansa kansainvälisessä kilpailussa. Tuo, hyvät ystävät, on satavuotiaan Suomi-neidon pimeän puolen koko kuva.
Nuoremmille ikäluokille, heille jotka ovat aloittaneet koulunkäyntinsä Neuvostoliiton romahdettua, kansainvälisyyttä ei enää ole. He eivät osaa tehdä mitään eroa kotimaassa ja maailmassa tapahtuvan toiminnan välillä, parhaat opinajomme ovat takoneet tämän ajatuksen heidän päähänsä. Heille työelämä on usein silkkaa kafkanpolskaa. Työyhteisössä pitäisi tanssia outoa tanssia askeleilla, jotka vievät kohti kuilua.
Suomesta on tulossa vahvasti jakautunut luokkayhteiskunta. Tuo jako tehdään joka päivä kodeissa suhteutumisella ulkomaihin ja ”vieraisiin kieliin”. Vieras kieli on jo ilmaisuna epäilevä ja kohteensa arvoa väheksyvä.
Paras tapa tuhota omien lastensa ja koko Suomen tulevaisuus on jättää heille perinnöksi kaiken kattava ja perusteeton vastenmielisyys kansainvälisyyttä ja erilaisia ihmisiä, kulttuureita ja kieliä kohtaan. Tällä asenteella ei ole mitään tekemistä Suomen ja suomalaisten turvallisuuden tai taloudellisen menestyksen takaamisen kanssa muuttuvassa maailmassa. Kun sipulin kuorii, sen ytimestä löytyy vain henkilökohtainen henkinen laiskuus, josta muodostuu terrori tulevaisuutta kohtaan.
Jussi Lähde
Kirjoittaja on päätoimittaja ja kirjailija.