Otsikon lause löytyy lähes 2 000 vuotta vanhasta maailman tunnetuimmasta kirjasta (Joh. 8:32). ”Tosiasioiden tunnustaminen on kaiken viisauden alku”, totesi puolestaan Paasikivi lähempänä omaa aikaamme. H. C. Andersen kirjoitti 1837 sadun Keisarin uudet vaatteet, joka korostaa rohkeutta sanoa totuus ja kykyä nähdä asiat sellaisina kuin ne ovat, riippumatta ulkoisista odotuksista tai paineista.
Aiheen äärellä oli myös Orwell kirjassaan ”1984” esittelemällä keinotekoisen ”uuskielen”, joka salli sanojen merkityksen muuttumisen päinvastaiseksi. Aihepiiri ei ole siis uusi ja siitä tuskin pääsemme eroon. Näin on ollut ja näin on aina oleva.
Minulla oli kunnia tuntea 1913 syntynyt sotaveteraani, jonka isä puolestaan toimi 1918 Helsingin kaupungin vesilaitoksen työnjohtajana.
Jälkipolvien käsityksen mukaan isä oli valkoisten puolella. Yllätys oli suuri sukututkimuksen paljastaessa tämän olleen kuusi kuukautta punavankileirillä.
Itse olisin tuomion syystä tässä ajassa ylpeä. Helsingin jouduttua punaisten valtaan valkoiset ohjeistivat sulkemaan vedenjakelun. Isä kieltäytyi vedoten siihen, että kaupunki on täynnä naisia ja lapsia. Aikalaiset katsoivat tämän niskoittelun vankileirin arvoiseksi.
Veteraanin sota alkoi 1937 Espanjan sisällissodassa, jossa hän oli Kansainliiton valvontaupseerina valvomassa, ettei osapuolille toimiteta aseita. Tämä herätti hänen kiinnostuksensa kansainväliseen politiikkaan sekä fasismin taustoihin ja olemukseen.
Kuolemaansa asti (2010) hän jaksoi kummastella, miksi fasisteja ja natseja kutsutaan äärioikeistolaisiksi, kun niiden tausta on ennemminkin vasemmistossa ja tämä oli aikalaisille päivänselvää. Hämmentävä kysymys. En osannut vastata. Usein oikeat kysymykset ovat kuitenkin arvokkaampia kuin hyvät vastaukset.
Ilkka-Pohjalainen julkaisi 25.11. arvostelun Jukka-Pekka Pietiäisen elämäkertakirjasta Vihtori Kosola – Mies ja myytti otsikolla ”Mukava mies, joka joutui väärille urille”. Helsingin Sanomat puolestaan julkaisi 10.12. Oula Silvennoisen arvostelun samasta kirjasta ingressillä: ”Kapinaa nostattanut äärioikeistojohtaja oli juoppo, epävarma ja epäröivä.” Riemastuttavan erilaiset näkökulmat. Mutta miksi ne on valittu?
Silvennoisen mukaan suomalaiselle toisen maailmansodan jälkeiselle historiakulttuurille on kuvaavaa, ettei Kosolan kaltaisesta äärioikeiston keskeisestä johtajasta ole aikaisemmin ollut tarjolla tutkittua, lähteytettyä elämäkertaa. Mutta miksi näin on? En vastaa siihenkään.
Sen sijaan odotan kumpujen kätköistä nousevan lisää kysymyksiä.
Mikä vaikutus itäisen naapurin pelolla oli suomalaisen yhteiskunnallisen ja historiallisen keskustelun sisältöön sotien jälkeen? Entä sillä, mikä on ollut poliittisesti pakollista ja hyödyllistä? Ovatko naamiot todella pudonneet 24.2.2022 siinä määrin, että kumarruskulman syvyyden sääntelyn sijaan voisimme vihdoin aidosti suoristaa selkämme?
Usein oikea kysymys on arvokkaampi kuin hyvä vastaus. Siinä saattaa itää vapauden siemen.
Jari Vesanen
Lapua/Sipoo